Mitä opettajani opettivat?

Joskus tulee mietittyä, mitkä ovat niitä asioita, jotka oppilaani tunneiltani tai minusta muistavat. Miten poikkeamiseni heidän kunkin omalla kiertoradallaan on saanut aikaan, millaisia muistijälkiä olen jättänyt?

Ja lässyn-lässyn. Toiset moikkailee edelleen kadulla, toiset tulee halaamaan, toiset eivät tunnista, tai eivät halua tunnistaa. Siinä sulle vihjettä, mitä susta ajatellaan! 😀

Luulen, että osalla on kenties jotain hampaankolossa, osa on pitänyt tuntejani idiotismin huipentumina, mutta että osalle on saattanut jäädä opetuksestani myös jotain ihan hyvää ja hyödyllistäkin kannettavaksi mukanaan.

No totta hemmetissä on. Sä oot ammatiltasi äidinkielen opettaja ja vielä pirun hyvä sellainen. Vaikka kuinka joku väittää vastaan, että koulussa ei opi mitään, niin ei pidä paikkaansa. Sä pidät ihan just tarpeeksi hyviä tunteja – ja piste.

Koska en voi kuitenkaan päästä entisten oppilaitteni pään sisään, teen tutkimusmatkan omiin muistoihini. Mitä omista opettajistani on jäänyt mieleen? Ovatko he vaikuttaneet minun omaan opettajuuteeni?

Ai että ovatko! Kannattaako tuota edes kysyä! 😀

Ala-asteen opettajasta muistan erityisesti kaksi asiaa: sen, että hän vei meidän koko luokan retkelle katsomaan hänen cockerspanielin pentujaan. Ja sen, että kun katkaisin luokassa olleesta viherkasvista vahingossa oksan, sainkin torujen asemesta viedä sen kotiini ja laittaa vesilasiin juurtumaan – siitä kasvoi hieno huonekasvi, jonka lajin olen kyllä jo unohtanut. Opin, että merkityksellistä ei ole se, mitä matematiikan ja ympäristöopin tunnilla opitaan. Merkityksellistä on se, millaisena opettaja kohtaa oppilaansa. Oma opettajani ruokki meidän uteliaisuutta, kannusti rankaisemisen sijaan.

Toisaalta osa porukkaa oli ihan sairaan kateellisia sulle, kun sä sait sen huonekasvin oksan. Siitähän tuli riita, etkö muista? Sua haukuttiin lellipennuksi ja muuta ja lopulta opettaja joutui tuomaan kaikille haluaville samanlaiset juurrutettavat. Paitsi että iso osa rääkyjistä heitti lopulta ne kasvit roskiin. Että tästä voisi kirjoittaa vähän toisenlaisenkin tarinan, vai mitä?

Toisesta omasta opettajasta muistan sen, että hän soitti bassoa ja nauroi, kun kiusasimme käytävässä erästä luokkamme poikaa. Oletimme opettajamme olevan sellainen rento, kaikki käy -tyyppinen miekkonen, mutta hänelläkin oli rajansa. Kun päätimme yksissä tuumin olla menemättä tunnille ja jäimme koulun rappusille istumaan, huuto oli melkoinen. Tapaus opetti, että rennoinkin opettaja pitää kiinni joistan säännöistä. Se sai minut myös arvostamaan opettajaani enemmän: hän oli aikuinen, joka määritteli, mitä sopii ja mitä ei sovi tehdä.

No olihan se siisti äijä. Ei siitä oikein voi muuta sanoa. Respect!

Yläasteella suhde opettajiin muuttui. Muistot ovat enemmänkin tunnelmia, ilmeitä, häilyviä hetkiä – mutta toisaalta myös yksittäisiä lauseita. Teini-iässä mieli on herkimmillään, ja opettajien sanomiset ovat ainakin omalla kohdallani jääneet kaikumaan korviini ikuisiksi ajoiksi. Joku haukkui lukemaani Suomen Kuvalehteä tylsäksi, toinen väitti minun pitävän korvakoruja vain poikien takia. Kommenttien jälkeen en oikein enää osannut suhtautua näihin opettajiin neutraalisti. He opettivat, että opettajan kannattaa olla tarkka siinä, mitä sanoo. Oppilaiden omia juttuja ei saa halveksia.

No ei niin. Olit aika kiltti – tähän kohtaan kun olis voinut listata vaikka kuinka monta tölväystä, joita sun opettajat on aikoinaan laukoneet. Mut toisaalta, oli niitä hyviä tyyppejäkin. Ja sitten niitä, joita ei voinut vaan ymmärtää. Persoonia, jos sitä oikein ajattelee. Mut toihan pätee oikeestaan ihan kaikkeen: kaikkien kannattaisi punnita sanojaan. Valitettavasti löytyy sitäkin sakkia, joka laukoo aina sitä mitä sylki suuhun tuo. Siinä on puolensa, mutta lasten kanssa liiallisessa avautumisessa liikutaan vaarallisilla vesillä.

Suurimman vaikutuksen yläasteen aikaisista opettajista minuun teki kuitenkin 7. luokan kuvaamataidon opettaja. Siinä miehessä oli jotain maagista. Hän ei ikinä oikein päästänyt lähelleen, mutta pieni seiskaluokkalainenkin tajusi, että tässä ollaan tekemisissä nyt enemmän taiteilijan kuin opettajan kanssa. Tunnelma tunneilla oli hauska – ihan erilailla hauska, kuin ala-asteen kuvistunneilla. Jokainen tekemämme työ oli retki jonnekin – Kalevalaan, piirtämisen tekniikkaan, perspektiiviin, vesiväreihin. En edes ollut mikään erityinen piirtäjä, mutta minuun teki vaikutuksen opettajan palo omaan aineeseensa. Ei mikään huono opetus tulevalle opettajalle?

Se mies oli äijä! The Dude! Näitä opettajakuntaan lisää!

Suurimmat idolini opettajina löytyivät kuitenkin lukiosta. Historian opettaja oli ollut itse tekemässä käyttämäämme oppikirjaa. Sellaiseen saumattomuuteen oppimateriaalin kanssa ei oikein muuten voi edes päästä. Historia oli itselleni äärimmäisen vaikea aine, mutta opettajan tarkkuus, täsmällisyys ja ankara kuri saivat minutkin ymmärtämään historian ja yhteiskunnallisten asioiden merkityksestä edes jotakin.

Laita vaan rehellisesti paino sanoille ”ankara kuri”. Mut olihan sen kurinpito aika hauskaa! Aitoa vanhan liiton meininkiä! Mutta siten, että opiskeiljoita ei aliarvioitu tai pidetty huonompina. Just näin!

Uskonnon ja psykologian opettajan kaltaista persoonaa en tule kohtaamaan ehkä koskaan, levätköön tuo mainio mies rauhassa. Tunnit olivat täynnä projekteja, ryhmätöitä, väitteilyitä, keskusteluita, naurua, pohdiskeluja – aitoa ihmettelyä. Opettaja tuntui tietävän elämästä enemmän kuin olisi tarvinnut. Hän oli oma aito persoonansa, häpeilemättä ja täysillä. Opin, että se on oikeastaan ainoa oikea tapa olla opettaja.

Ja kyllä sä voit myös kertoa, että kuulet edelleen korvissasi tuon miekkosen mainion naurun ja mietit, oliko sillä vaatekaapissaan tasan kaksi paitaa (se talvella pidetty musta pitkähihainen ja sitten se keväällä päälle vedettävä lyhythihainen) vai oliko sillä niitä samanlaisia paitoja viikon jokaiselle päivälle. Ja voit myös kertoa, että oot pöllinyt käyttöösi tuon opettajan käyttämän ”pikkuranskiksen”, minkä vuoksi joka kerta muistiinpanoja kirjoittaessasi ajattelet edelleen tätä herraa. 

Omaa ammatinvalintaa ajatellen suurin kiitos kuuluu kuitenkin äidinkielen opettajalleni. En edes ajatellut opiskelemaan lähtiessäni, että minusta tulisi äidinkielen opettaja. Mutta niin siinä vain kävi. Tuo mestarillinen ammattilainen, puhekurssin itsevarma vetäjä nimittäin paljasti, että hän itse asiassa jännittää jokaista pitämäänsä tuntia. Kun myöhemmin opiskelijana puntaroin ammatillista suuntautumistani uudestaan, muistin, että ei äidinkielen opettajan tarvitse olla puhuja syntyjään. Sellaiseksi voi oppia.

Samainen opettaja sanoi myös sinulle maagisen arvioinnin ensimmäisestä YO-aineestasi: ”Pieleen”. Yhteen sanaan voi tiivistyä aika paljon. Että tältä pohjalta äikän opeksi? Oikeesti??? No totta hitossa. Ei yksi epäonnistunut teksti maailmaa kaada. Eikä kymmenenkään. Totta kai pitää mokata, jotta voi tulla paremmaksi!

Mutta vielä minulla on matkaa kohti omaa unelmien opettajuuttani. Seuraavaksi haluan oppia olemaan vielä enemmän sellainen, kuin lukion liikunnan opettajani: välittävä, energinen, iloinen, aito, läheinen, lämmin – ja äärimmäisen taitava edustamassaan oppiaineessa. Nämä ovat niitä asioita, joissa jokaisella on lopun elämänsä ajan oppimiseen varaa. Ei kai ihme, että ”ikuinen opiskelija” on tatuioitu näkymättömällä musteella syvälle ihooni.

Siispä kiitos, opettajani.

Hyvin sanottu siellä perällä – on syytäkin kiittää. Tää jengi on kuitenkin ollut tekemässä susta just sellaista kuin sä oot! 🙂

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s