koulu, opettajuus, Uncategorized

160 cm ja taattu työrauha

”Miten tuollainen pieni nainen saa yläasteikäisen rähinälauman kuriin?”

Niinpä niin. Koska olen kokoluokaltani edelleen lähellä sitä samaa taskukokoa, jota edustin jo omina yläasteaikoina, joudun jokaisessa työhaastattelussa vastaamaan samaan kysymykseen. Fyysisien pienuuteni takia minut nähdään helposti hiirulaisena, jonka armottomat yläkoululaiset syövät elävältä heti, kun astun luokan eteen ja avaan suuni. Tuomio on kuitenkin väärä. Kuten eräs kollegani sen mukavasti muotoili, ”sä vaikutat paljon pidemmältä kuin sä olet”.

Mutta mistä pienen, hiirulaiselta vaikuttavan naisopettajan auktoriteetti sitten lähtee? Katsotaan.

”Minä olen hyvä opettaja”

Mikään ei ole avoimempi tarjous opettajan kiusaamiseen, kuin oman epävarmuuden paljastaminen. Tai pitäisikö sanoa paljastuminen – halusit nimittäin tai et, joukko verenhimoisia teinejä haistaa kilometrien päähän, jos epäröit. Siinä vaiheessa se on yleensä menoa. Alkaa huutelu, heittely, omien puuhastelu, eikä mikään auta. Tähän on kaksi lääkettä.

Tiedät olevasi hyvä opettaja ja päätät olla sitä joka päivä, joka oppitunti, oli ryhmä sitten sinulle tuttu tai vieras. Miten se onnistuu? Ensinnäkin vaaditaan oman oppiaineen raudanlujaa tuntemusta sekä aukotonta tuntisuunnittelua, josta kyllä voi sitten helposti livetä ja mennä tuntien tarjoamien mahdollisuuksien mukana mihin suuntaan vaan.

Mitä paremmin opettajalla on hallussa paitsi yksittäisen tunnin suuntaviivat, niin myös koko kurssin suunnat, sitä helpompi suunnitelmista on poiketa. Ja sitä mukavampi tuntia on pitää. Ja sitä paremmin oppilaat viihtyvät. Tämä ei ole mikään uusi tieto, mutta silti muistuttamisen arvoinen.

Toinen lääke on vielä parempi: muista, että vaikka oletkin hyvä opettaja, et ole oppilaitasi parempi. Mikään ei nimittäin ärsytä teinilaumaa (tai ihan ketä tahansa) enemmän kuin se, että opettaja luulee olevansa jotakin. Se hikisinkin moponrassaaja on valtavan hyvä tyyppi, samoin se eturivin pikkuaikuinen, joka latelee näsäviisauksia joka väliin. Ja se, joka ei tunnu ymmärtävän mitään oppitunnin sisällöistä. Sekin tyyppi on täyttä kultaa.

Opettajalla ei ole varaa nousta oppilaittensa yläpuolelle. Luokassa olevat nuoret ihmiset ovat juuri oman ikäpolvensa edustajina täydellisiä, juuri oikeita, tietävät juuri tarpeeksi asioita. Ja jos eivät tiedä, opettajan yksi tehtävä on auttaa heitä tietämään enemmän – ei moittia heitä tietämättömyydestä.

Sillä hei, jokainen opettajakin on ollut se tietämätön oppilas – ja sellaisenakin just hyvä tyyppi.

Ole läsnä jokaiselle

Etenkin vieraassa, mutta myös tutussa opetusryhmässä käy helposti niin, että opettaja hakee tukea joko (oletetulta) ryhmän priimukselta tai lyöttäytyy kaveeraamaan jonkun tunnollisenoloisen eturivin oppilaan kanssa. Iso virhe. Jokainen oppilas on yhtä arvokas ja tarvitsee ihan yhtä paljon huomiota kuin toinen. Rääväsuisin tyyppi on rääväsuisin juuri siksi, että se kaipaa sitä, että joku sanoo jotain, kommentoi, on läsnä.

Yksinkertainen keino työrauhan saavuttamiseen on nimenomaan olla läsnä jokaiselle oppilaalle. Ymmärrettävää on, että isossa ryhmässä se ei aina ole helppoa. Yksittäisellä oppitunnilla oleva sijainen ei ehkä ehdi saada jokaiseen kontaktia, mutta aina kannattaa yrittää. Sen sijaan jos saman ryhmän kanssa työskentelee kauan, ovat mahdollisuuden paremmat. Ja jos kaikkia ei ehdi huomioida tunnilla, aina voi paikkailla välitunneilla.

Jokainen kompuroi, kompuroi sinäkin

Tilanteita, joissa opettaminen ei ole ihan mennyt putkeen…

– oppilaat lähtevät keittämään kahvia kesken tunnin
– oppilaat esittelevät sinulle karvaisia sääriään ja kalsareittensa lahkeita kesken tunnin
– oppilaat alkavat laulaa, eivätkä kuuntele
– oppilaat aloittavat tunnin sillä, että kun he näkevät sinut, he huutavat ”Jee! Sannan tunti! Nyt riehutaan!”
– oppilaat karkaavat ulos ikkunasta

Nämä tilanteet ovat esimerkkejä elävästä elämästä. Minun elämästä. Minun uraltani opettajana. Sattumaa ei liene se, että jokainen kohellustuokio on osunut urani alkutaipaleelle. Niistä seurasi hämmennystä, joskus jopa kyyneliä ja hätäisiä päätöksiä poistua luokasta. Näistä jokainen tilanne auttoi minua kuitenkin kohti parempaa auktoriteettiasemaa.

Sain ensimmäisen työpaikkani ammattikoulusta, ja opetettavani oli joukko levyseppähitsaajapoikia, osa jo täysikäisiä, osa sillä hilkulla. Ei ihme, että ryhmä päätti, että tuollainen pieni neiti ei heitä komentele. Muistan jotenkin sen kaootisen tunteen, kun ensimmäisistä tunneista ei vaan meinannut tulla mitään. Tupakalle lähdettiin ihan valtoimenaan ja ikkunan kautta, kahvipannu pöhisi tauotta ja minä yritin kieltää ja komentaa, mutta lopulta vain ihmettelin menoa materiaaleineni luokan edessä.

Tarvittiin bussimatka töistä kotiin, hetken hengähdys ja uusi strategia. (Ja jep, tää oli sen mun ”Dangerous Minds”-hetkeni.) Heti seuraavan tunnin aluksi luotiin säännöt: mihin aikaan on tauko ja mitä kautta (eli ovesta, totta kai) sinne poistutaan. Että kahvinkeittokin ajoittuu taukoihin. Että olen ehkä ekassa duunipaikassani, mutta siksi mä oon just ihan pirun hyvä – minulla on kaikki tuorein tieto.

Siitä se sitten lähti: kahvia ja tupakkaa ei kielletty, mutta niille osoitettiin paikka. Loppukevät meni voitokkaasti. Ryhmä osoittautui hauskaksi, jätkät kannustivat toisiaan oppimaan ja suoriutumaan tehtävistään. Alkusäikähdyksestä huolimatta muistelen tunteja lämmöllä – kokemus opetti minulle paljon.

Myöhemmin tielleni sattunutu lauleskeleva ysiluokka puolestaan vaan halusi testata, missä rajani oikein menee. Riittävästi veisuja tirskautti kyyneleet silmistä, pakotti minut ulos roolistani ja olemaan aito. Sitä oppilaat ehkä vain hakivatkin – reaktiota, johon he voisivat samaistua. Itkuhetken jälkeen minusta ei nimittäin tullutkaan heikompaa (mikä saattoi kyllä olla oppilaiden tavoite) vaan vahvempi. Huomasin, että tunteiden näyttämiseen ei kuole. Voin olla luokassa ihan oma itseni.

Kaikkia koetellaan. Ne koettelemukset täytyy vaan osata kääntää voitoksi. Mitä ikinä teetkin, älä syytä oppitunnin sujumattomuudesta oppilaita. Jos työrauhaa ei löydy tai oppilaita ei vaan kiinnosta, heillä ei ole mitään syytä katsoa peiliin. Opettajalla sen sijaan on.

Pidä lupaukset, täytä uhkaukset

”Jos te ette nyt lopeta, mä annan jälki-istuntoa.”

Jokainen itseään kunnioittava oppilas tietää, että mikäli edellä mainitun uhkauksen syynä on esimerkiksi vain jatkuva lörpöttely, ei jälki-istuntoa voi tulla. Sen sijaan itse muistan aloittelevana opettajana uhanneeni, että mikäli joku poistuu luokasta ikkunan kautta, siitä seuraa automaattisesti jälki-istuntoa.

Aika kauan meni, että uhkaus toimi riittävänä pelotteena. Yksi uhkarohkea kuitenkin lopulta löytyi. Silmääkään räpäyttämättä seurauksena oli jälki-istuntoa. Koska olin koululla vielä   ”jälki-istuntoja jakamattoman” open maineessa, synnytti rangaistus aikamoisen kuhinan. ”Annoitko sä sille oikeesti jälkkää”, kuului käytävillä. Annoin. Ja ihan aiheesta. Ikkunasta kun ei poistuta – ellei sitten ole kyse hätätilanteesta.

Mitä rangastuksesta seurasi? Tulin taas määritelleeksi omat rajani ja osoittaneeksi, että en jaa tyhjiä uhkauksia. Auktoriteettini kasvoi taas ainakin metrin.

Minä olen minä

Oikeastaan kaikki yllämainittu johtaa siihen, että auktoriteettiasema lähtee lopulta syvältä selkärangasta, uskosta siihen, että on opettajana aikuinen, joka kyllä tsemppaa ja kuuntelee, mutta joka viimekädessä määrittelee rajat. Tuntuu hullulta puhua kurista, koska en miellä itseäni kurinpitäjäksi – luonnehtisin omaa opettajuuttani fraaseilla ”tilan haltuunotto”, ”oppilaiden hyväntahtoinen töniminen oikeaan suuntaan” tai ”keskustelu yhteisistä pelisäännöistä, joita kaikki voivat noudattaa”.

Kouluilla on omat järjestyssääntönsä, joista tietenkin täytyy pitää kiinni, mutta tärkeintä on luoda luokkaan sellainen ilmapiiri, jossa sekä opettajan että oppilaiden on hyvä työskennellä. Että jokaisen on turvallista olla siellä oma itsensä. Jos opettaja osoittaa, että hän on luokassa juuri sellainen kuin on, omine periaatteineen ja omituisuuksineen, niin oppilaiden on helpompi lähteä samaan mukaan.

Eli miten se luokkien järjestyksessä pitäminen nyt menikään? Minun tapauksessani ihan iisisti. Työrauha ja sääntöjen noudattaminen lähtee molemminpuoleisesta kunnioituksesta. Sitä ei ole olemassa annettuna, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Jokainen luokka vaatii aina omat ponnistelunsa, mutta kun opettajana muistaa olla ”auktoriteetti, asiantuntija ja ihminen” (kiitos Rakkaudella, Maire -blogin Mairelle aivan mahtavasta muistutuksesta – ja muutenkin kyseinen blogikirjoitus kannattaa käydä lukemassa!), voin kertoa, että on aivan sama, onko pituutta 160 cm vai metrejä kaksi.

Olet juuri niin pitkä opettaja kuin millaiseksi uskallat itsesi kasvattaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s