Jos ei enää kiusattais sitä Wilmaa?

 

Rikosrekisteri! Ajansyöjä! Vihapuhuja! Elämänpilaaja!

Onko tuttua? Kun puhe kääntyy tuohon koulut valloittaneeseen neitokaiseen, Wilmaan, alkaa avautuminen. Vanhempia ottaa päähän, miten paljon räntää heidän lastensa niskaan sataa Wilman välityksellä. Opettajia ketuttaa: Wilma on madaltanut kynnystä ottaa yhteyttä kouluun, mutta valitettavasti yhteydenotot tuntuvat kommenteista päätellen olevan häiritseviä ja loukkaavia.

Meneekö se ihan näin? Tuskin. Suurin osa vuorovaikutuksesta on varmasti ihan neutraalia ja jopa positiivista – nämä näkökulmat vaan pääsevät harvoin julkisuuteen. Wilmassa on siis myös toinen puoli. Oikein käytettynä se tarjoaa oivan välineen oppimista tukevaan palautteenantoon ja aitoon vuorovaikutukseen kodin ja koulun välillä.

Rikosrekisteri vai paikka kannustavalle palautteelle? 

Monessa mielessä Wilma on ollut suoranainen pelastus. Enää ei tarvita lappusrallia kodin ja koulun välillä, eikä niitä epätoivoisia puheluita opettajanhuoneeseen aamukiiressä, kun kukaan asiaan oikeasti kuuluva ei ehdi vastata. Eikä hätäisesti post it -lapulle kirjoitettuja ilmoituksia ”sen ja sen” poissaolosta – kun puolessa tapauksista tällainen muistilappu oli jo ennen piirtymistään paperiin tuhottu katoamaan kahvihuoneen lattialle. (Ainakin jos vähän kärjistetään. Ei me opettajat ihan oikeasti noin hutiloivia olla.)

Mikä Wilmassa sitten harmittaa? Sen varastama aika ja sen negatiivisuus. Huomautusten ja tuntipäiväkirjojen pitäminen ei käy enterin painalluksella. Näppäimistöt paukkuen syntyy pikaistuksissa kirjoitettuja merkintöjä, jotka tuntuvat vanhemmista ja oppilaista epäoikeudenmukaisilta. Osalle merkinnöistä vain naureskellaan. Ei ihme, että alusta on poikinut ryhmiä, kuten ”Wilma pilasi elämäni” ja saanut lisänimen ”sähköinen rikosrekisteri”. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla sellainen.

Wilman mahdollisuudet välittää koteihin tietoa siitä, mitä kaikkea mahtavaa oppilaat tekevät koulussa, ovat rajattomat. Itse kirjaan esimerkiksi huomiota aktiivisuudesta ja toisten tsemppaamisesta sekä kirjaan ylös luokkien tai yksittäisten oppilaiden tähtihetkiä.

Loistavaa ryhmätyöskentelyä koko porukalta!”

”Aktiivista osallistumista tuntikeskusteluun, NN vei hienosti aihetta eteenpäin!”

”Tosi mahtavaa työskentelyä luokan yhteisten asioiden hoitamisessa!”

Jokainen lapsi ansaitsee kehuja. Niinpä olen Wilman myötä keskisttynyt tarkkailemaan luokkia entistä enemmän nimenomaan positiiviseen keskittyen. Ja hei, sitä mahtavaa meininkiä mahtuu kouluun loputtomasti, kun vain oivaltaa katsoa.

Positiivisuuden kehä

Positiiviseen keskittyminen ei kuitenkaan tarkoita huomautusten unohtamista. Toki myöhästelyt ja lintsaamiset, häiriköinnit ja unohtelut on kirjattava ylös, jos sellaisia on etenkin toistuvasti, mutta painopiste on tsemppaamisessa. Palautteen on oltava ennenkaikkea realistista, teeskentelyn haistaa mailien päähän. Mutta ihan aikuisten oikeesti: onko mitään järkeä kirjata jokaista kirosanaa (joo, taas mä provosoin) ja jokaista unohtunutta läksyä kotiväen ihmeteltäväksi? Voisiko sen ajan käyttää siihen positiiviseen? Sitähän minäkin. Nimittäin – arvatkaas, miten tällaisessa positiivisuuteen keskittymisessä käy? Veikkaisin seuraavaa:

Kotiin menee viesti, että lapsi on onnistunut, oppinut, oivaltanut, ollut mukana. Tästä keskustellaan kotona. Lapsi saa paitsi positiivisen palautteen vanhemmiltaan, myös viestin siitä, että koulussa suhtaudutaan häneen myönteisesti, että hän on ihan jees. Mitä siitä seuraa? Lapsen tai nuoren on ehkä astetta kivempi mennä taas kouluun, kun tietää jo valmiiksi, että siellä ajatellaan hänestä hyvää. Mitä siitä seuraa? On mukava olla tunneilla, on kiva tehdä tehtäviä – ja siinä sivussa saattaa jopa oppia jotain. Opettaja kirjaa tämän taas Wilmaan. Kotiin menee viesti, että lapsi on onnistunut, oppinut, oivaltanut, ollut mukana…

Got it? Positiivisuuden kehä on valmis: Koko luokka tsemppaa, onnistuu, oppii, on mukana. Voin ihan omasta kokemuksesta kertoa, että sellaisessa meiningissä opettajallakin on aika älyttömän kivaa.

(Aina kehä ei toimi. Oppilaan epävakaat kotiolot saattavat aiheuttaa sen, että positiiviset kommentit eivät mene Wilman kautta perille ja sähköinen vuorovaikutus jää vajavaikseksi. Mitä silloin voi tehdä? Kysymys on itse asiassa jopa vähän tyhmä ja siksi tärkeä: Ei positiivisen palautteen antamiseen edes tarvita oikeasti Wilmaa. Ihan tuollainen kasvokkain annettava suora palaute ajaa saman asian. Jos palaute ei mene kotiin asti, niin ainakin se tavoittaa oppilaan – mikä itse asiassa on se tärkein juttu.)

Olisiko siis aiheellista alkaa kannustaa ja kehua oppilaita aiheesta sen sijaan, että antaa ”kurittomien teinien” (jollaisia he eivät siis missään nimessä mielestäni ole!) kuulla kunniansa ja tietää, että he eivät osaa mitään? Olisiko jokaisen opettajan aiheellista osoittaa entistä enemmän omalla käytöksellään, että jokainen oppilas on tärkeä juuri sellaisena kuin on, huomattu, hyväksytty ja arvostettu? No olisi.

 

Wilman käyttö ei vie aikaa opettamiselta

Maarit Korhonen, yksi koulun muutoksen äänekkäin puolestapuhuja, toteaa pamfletissaan Herää koulu! (joka tästä poiminnastani huolimattaa on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos), että hän ei tee Wilmaan positiivisia merkintöjä, koska alakoululaisten kanssa niitä tulisi niin paljon ja niitä pitäisi antaa kaikille.

Ajatus sotii kaikella tavalla omia käsityksiäni vastaan. Jos oppilaat ovat koko ajan ihania, eikö erityisesti silloin olisi tärkeää nostaa sen myös Wilman kautta kirjallisessa palautteessa esiin? Kirjoittaa vaikka viikon lopuksi, että miten hienosti luokka on taas työskennellyt? Ja hei, myös teini-ikäiset oppilaat ovat koko ajan ihania.

Jokaisen oppilaan jokaisesta hetkestä saisi kirjoitettua oodin positiivisuudelle. Nuo kiroilevat, kyräilevät, hikiset ja moponrasvassa tai hiuslakassa kieritetyt mussukat ovat täynnä energiaa, intoa ja mahdollisuuksia, vaikka he välillä yrittävätkin piilottaa sen huppujen ja lippistensä alle. Näissä mupeloissa on meidän tulevaisuus. Heistä pitää välittää ja heille pitää kertoa se joka päivä. Heitä pitää arvostaa ja heitä pitää muistuttaa siitä joka päivä. Ei lainkaan paha rasti kuljettaa tällainen tieto Wilman välityksellä myös kotiin, vaikka sitten juurikin viikon päätteeksi? Kyllä nimittäin ei ole aikaa vievää kirjoittaa vaikka perjantaina ennen kotiin lähtöä jokaiselle ryhmälle, missä he ovat viikon aikana onnistuneet, että kivaa ansaittua viikonloppua kaikille! Copy-paste on olemassa. Sitten ajoittain voi aina nostaa kultakin jonkun hienon hetken ihan henkilökohtaiseksi palautteeksi. Jos ajattelen itseäni aineenopettajana, teen tämän saman monen ryhmän kanssa joka viikko. Luokanopettajalla on yksi ryhmä, johon hän keskittyy. Ihanko oikeasti positiivisuudelle ei löydy aikaa?

Iltasanomien jutussa ”Suomen koululaisten uusi villitys huolestuttaa” (http://bit.ly/26wesBY)  luokanopettaja Kai-Ari Lundellkin yhtyy väitteeseen, että aineenopettajalta menisi hirveästi aikaa positiivisen palautteen kirjaamiseen. Päätehtävä on kuitenkin opettamisessa. Niin. Päätehtävä on opettamisessa, ja aika moni yläkoulun opettaja toitottaa, miten mahdotonta on opettaa meluavaa, ketään pelkäämätöntä ja auktoriteeteille naureskelevaa nuorisojoukkoa. Että kurinpitoon menee oppitunnista vähintään puolet.

Väittäisin, että jos Wilman ottaa avuksi positiivisen oppimisympäristön luomisessa, kurinpitoon käytettävä aika vähenee ja päätehtävälle – eli opettamiselle – jää enemmän aikaa. Ja miten helppoa on kirjata ne positiiviset kommentit parissa minuutissa samalla kun oppilaat tekevät esimerkiksi ryhmätöitä? Yhtälössä ei pitäisi olla mitään vaikeaa.

Ehkä tähänkin liittyy jonkinlainen koulumaailmaan yhdistettävä ryppyotsaisuuden perinne. Että eihän nyt Wilmassa sovi olla luonnottoman iloinen ja kertoa, että tunneilla on kivaa, kun julkisessa keskustelussakin olennaisinta on koko ajan muistuttaa, että opettajan homma on kovaa, jotta sitten kaikki kesälomakateelliset muiden alojen ammattilaiset eivät pääse sanomaan, että ei opet tarvii noin pitkää lomaa, kun muutenkin se duuni on sellaista puolivillaista osapäivätyötä. Että Wilmaan ei siksi uskalleta kertoa, että olipas tän ryhmän kanssa hauskaa, uskottavuus menee, eihän koulussa voi olla kivaa – ei ainakaan opettajalla. Hiiteen tällaiset. Opettajan homma on raakaa duunia siinä missä muutkin työt.

Oma päiväni äidinkielen opettajana venyy usein pikkutunneille, toki kaiken korjaustyön voi tehdä kotona, koululla ei tarvitse kykkiä kauemmin kuin on lukujärjestyksen ja kokouskalenterin mukaan pakko. Jatkuva vuorovaikutus nuorten kanssa verottaa sekin toki voimavaroja – sitä on tavallaan koko ajan persoonana alttiina arvioinnille. Mutta mikään tässä luetelluista ei ole syy jättää oppilaita vaille positiivisia kommentteja Wilmassa. Ei mikään.

Persoonat kehiin

Toisaalta ymmärrän sen, että kaikille opettajille ei tällainen positiivinen hehkuttaminen sovi. Ja liika on myös aina liikaa. Positiivisuuttakaan ei voi luoda tyhjästä. Koska koulun vahvuus on kuitenkin se, että opettajina häärää jos jonkinlaista persoonaa, tämän vahvuuden pitäisi olla mukana myös Wilman käytössä. Jokainen löytää taatusti oman tapansa valjastaa kyseinen työkalu oppimista tukevaksi välineeksi. Sillä siitähän tässä on loppujen lopuksi kysymys: kunkin oppilaan oppimisen edistämisestä.

Mikään aukottomasti ylivertainen järjestelmä Wilma ei tietenkään ole. Kehitettävää löytyy, samoin rutosti vikoja. Näihin ongelmiin yksittäinen opettaja voi tietenkin vaikuttaa antamalla Wilman kehittäjälle, eli StarSoftille palautetta. Jos kuitenkin ongelma on siinä, mihin ja miten Wilmaa käyttää, ei yksittäinen opettaja voi oikeastaan muuta kuin katsoa peiliin. Nimittäin niin hassua kuin se onkin – Wilman käyttö voi oikeasti olla ihan kivaa.

 

Kirjallisuutta: 

Korhonen, Maarit 2014. Herää, koulu! Helsinki: Into.

Kirjallisuutta kannustavan ja realistisen palautteen merkityksestä: 

Harlen, Wynne 2012: The role of assessment in developing motivation for learning. – J. Gardner (toim.): Assessment and learning s. 171–184. London: SAGE Publications Ltd.

Hayward, Louise 2012: Assessment and learning: The learner’s perspective. ­– J. Gardner (toim.): Assessment and learning. London: SAGE Publications Ltd, 125–139.

Pruuki, Lasse 2008: Ilo opettaa. Helsinki: Edita.

Tarnanen, Mirja, Huhta, Ari & Pohjala, Kalevi 2007: Mitä on osaaminen? Kielitaidon arviointi vastaajana. – S. Pöyhönen & M.-R. Luukka (toim.), Kohti tulevaisuuden kielikoulutusta. Kielikoulutuspoliittisen projektin loppuraportti s. 381–412. Jyväskylän yliopiston soveltavan kielentutkimuksen keskus.

 

 

 

Advertisements

2 thoughts on “Jos ei enää kiusattais sitä Wilmaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s