Voiko opettaja muuttua?

Pöydälle on kasattu Keltinkangas-Järvistä, Kontulaa,  Uusikylää ja Norrenaa. Yksi Pruuki ja Korhonenkin pilkistää kirjapinosta. Tähän mennessä teoksia on lueskeltu, selailtu, availtu, pohdittu. Tavoitteeni on saada oivalluksia omaan opetustyöhön, innostua entistä enemmän, löytää koulumaailmaa herätteleviä ajatuksia. Mutta ei: huomaan väittäväni vastaan, ihmetteleväni itsestäänselvyyksiä tai nyökytteleväni hajamielisesti. Kukaan ei vielä ole kyennyt vakuuttamaan minua siitä, että minun kannattaisi opettajana muuttua. Tilanne olisi taatusti eri, jos olisin teosten äärellä vastavalmistuneena maisterina. Nyt, 12 vuoden opettajakokemuksella ja juuri S2-opintojen parissa ajatuksiani tuulettaneena olen ehkä väärä henkilö heittämään itseäni uudestaan raittiiseen ajatusilmaan.

Tähän voi olla kaksi syytä:

1) Olen opettajana jo niin hyvä, ettei muutosta tarvita.

2) Olen muutosta vastaan.

Koska kukaan opettaja ei voi marssia läpi uransa muuttumatta eikä kukaan voi olla tarpeeksi hyvä, kallistun tuon jälkimmäisen väitteen puoleen: jokin minussa vastustaa muutosta kaikin tavoin.

20160429_124705

Miksi näin? Kyse on samasta ilmiöstä, johon itse olen törmännyt usein opettajanhuoneessa. Intoillessani draamallisten menetelmien ylivertaisuudesta minut on helposti naurettu hiljaiseksi. Siitä, että opetan asiat keskustelemalla, kyselemällä, haastamalla ja antamalla oppilaille valtaa, en ole uskaltanut edes aina puhua ääneen. Noudatan opsia, mutta oppikirjoja en juuri kumartele. Ne ovat toki osa opetusta, etenkin kun osa oppilaista kaipaa kirjan tuomaa turvaa, mutta turvallisten kansien välistä onkin mukava paeta välillä jonnekin aivan muualle, ottaa ilmiöistä kiinni. Vaikka en ole ikinä heittänyt pulpetteja pois luokasta, niin eivät ne minua orjuutakaan.  Järki kaipaa tuuletusta ja opetusmenetelmät jatkuvaa uudistamista. Opetus eläää vaihtelusta ja sen arvioinnista, mikä menetelmä sopii millekin ryhmälle – kaikkien kanssa ei voi tehdä kaikkea. Mutta näistä ajatuksista en hiisku muille (ja siksi tämän tekstin kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta).

Jos omasta opettajuudesta tekee numeron, se voi helposti kääntyä itseään vastaan: Kukaan ei halua eikä toisaalta voikaan olla samanlainen opettaja kuin sinä. Jokainen tekee työtä dynaamisesti, mutta oman persoonansa kautta. Siinä ei silloin omien hyvin kokemusten jakaminen auta. Joku voi korkeintaan saada niistä vinkkejä, mutta pidemmän päälle julistajan rooli voi käydä raskaaksi, etenkin jos kukaan ei kuuntele.

Mielenkiintoista onkin, miten ammattikirjallisuudessa keskitytään siihen, että opettajien tulisi ottaa huomioon oppilaiden temperamentit, luontaiset oppimistavat, elämäntilanteet ja koulutushistoria. Miksi kirjallisuudessa ei keskitytä siihen, että koulun pitäisi enemmän ottaa huomioon opettajien temperamentit, luontaiset opettamis- tai ohjaamistavat, elämäntilanteet ja koulutushistoria? Jokainen ammattikirja tuntuu mumisevan omaa mantraansa ja pitävän sitä mullistavana ja parhaana. Opettajat ovat kuitenkin hitaita kääntymään suuntaan, johon he eivät itse halua mennä – oli suunta sitten miten hyvä tahansa.

Sorruin itse samaan paasaamiseen kirjoittaessani Wilmaa käsittelevän tekstin. Hurmioiduin omasta tavastani käyttää Wilmaa, kunnes pienen mietinnän jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei oma menetelmäni yksinkertaisesti sovi kaikille. Ei, vaikka itse olisin kokenut sen miten hyväksi tahansa. Työtämme ja siihen kuuluvia pieniä yksityiskohtia ei vain voi pusertaa yhden tiukan muotin läpi.

On toki olemassa hyviä perusjuttuja, kuten että arvioinnin ja palautteen tulee olla oppimista tukevaa, että opetetaan yhtä lailla oppimaan kuin itse oppiainetta, että otetaan huomioon erilaiset oppijat, että annetaan omalla tavalla oppilaille hyvä aikuisen malli. Ja se, että periaatteista ei kannata pitää kiinni vain periaatteiden vuoksi, vaan joskus on hyvä löysätä ja mennä tilanteen – vaikka sitten tuntitilanteen – mukana. Näistä lienee koulu- ja kuntarajat ylittävä yhteisymmärrys.

Sitten tulevat ne asiat, joissa persoona puuttuu peliin ja konsensusta ei vain kerta kaikkiaan löydy, ja oikeastaan aika hyvä niin. Koulu ei ikinä kehittyisi mihinkään suuntaan, jos siellä työskentelevät ammattilaiset tyytyisivät vain hymisemään ja myötäilemään. Erilaisia näkemyksiä tarvitaan. Ehkä hissuttelun sijaan jokainen voisikin omalta osaltaan tuoda näkemyksiään esiin entistä äänekkäämmin? Niinhän nuo valitsemani kirjatkin tekevät: ottavat osaa keskusteluun, ujuttavat ajatuksia muutosvastaisen opettajan pääkoppaan. Ennen kuin huomaankaan, olen taatusti poiminut teoksista jotain omaankin opettajuuteeni, vaikka alkuun lukemisen pointin löytäminen olikin hankalaa. Mumina muuttuu hiljalleen voimakkaaksi viestiksi.

Eli mitäs nyt? Ihan kuin kirjapino kutsuisi uudelleen puoleensa? Taidan uskaltautua kysymään, mitä sillä on oikeasti sanottavana. Jos hyvin käy, löydän opettajuuteeni jotain uutta, jotain samastuttavaa ja jotain kehitettävää – vähän niin kuin uutta, lainattua ja sinistä – vanhoja hyviä juttuja unohtamatta. Muutosvastarintaisinkin opettaja on jatkuvassa muutoksen tilassa, vaikka ei sitä myöntäisi, joten: myönnetään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s