koulu

Vuorotellen verkossa ja värikynillä

 

Kustantajat puuhaavat elektronisia materiaaleja. Ylioppilaskirjoitukset sähköistyvät. Puhutaan tabletti-kouluista. Opiskelu tapahtuu entistä enemmän verkkoympäristössä. Koko maailma on verkossa, ja hurjimmat ennustajat toitottavat, miten muistinvaraista tietoa ei enää tarvita, kun kaikki tieto on saavutettavissa yhdellä klikkauksella.

Tällaista kasvokkaista vuorovaikutusta arvostavaa opettajaa meno hieman hirvittää – siitäkin huolimatta, että verkko-opiskelu ja -opetus on tuttuakin tutumpaa.  Voin siis vain kuvitella, miltä meno tuntuu tietotekniikkaa oikesti kammoksuvasta opettajakunnan osasta.

Ei teknopalvonnalle

Teknologiahypessä tulee helposti sellainen olo, että kaikki vanhat tavat ovat huonompia kuin kourallinen uusia. No eivät ne ole. Siksi ihastuinkin Juho Norrenan teokseen ”Innostava koulun muutos” (2015) (http://www.juhonorrena.fi/), jossa hän kirjoittaa:

”Tulevaisuuden taitoja edistävässä opetuksessa oppilailla on mahdollisuus valita itse tilanteeseen sopivin työkalu: joskus se on ruutupaperi ja joskus tabletti” (Norrena 2015: 47).

En voisi olla Norrenan kanssa enempää samaa mieltä. Tuntuu energiantuhlaukselta käyttää aikaa väittelyyn siitä, onko teknologia hyvästä vai pahasta. Se ei ole kumpaakaan, se vain on. Se valtaa alaa elämästä koko ajan enemmän ja enemmän, joten sen kuuluukin olla osana koulun arkea ja opiskeluympäristöä. Mutta siitä ei pidä tehdä itseisarvoa.

Oman lyhykäisen opettajaurani aikana olen ollut todistamassa opetusmenetelmiin ja -materiaaleihin suhtautumiseen liittyvää muutosta. Ensimmäisinä opettajavuosinani, noin kymmenen vuotta sitten, oppilaat suorastaan vaativat päästä ”ATK-luokkaan” ja sinne pääsy tuntui juhlalta. Mikä vaan tehtävä oli innostava ja motivoiva, jos sen sai tehdä koneella.

Entä nyt? Koneet ovat arkipäiväistyneet, jokaisella on oma mobiililaite taskussaan. Läppäreitä ja tabletteja löytyy luokasta kuin luokasta. Kun antaa oppilaille valinnanmahdollisuuden, yhä useampi haluaa koneella laaditun työn asemesta tehdäkin posterin: piirtää käsin, värittää, taiteilla otsikoita, leikata, liimata. Touhuta sellaisella aika perinteisellä ja jopa vanhanaikaisella tavalla. Enkä yhtään ihmettele. Käsillä tekeminen on mukavaa. Ruutua tuijotetaan niin paljon jo vapaa-aikana, että ei ihmekään, että on hauskaa, kun koulussa on ”vapaus” tehdä myös jotain muuta.

Toinen muutos on ollut havaittavissa suhteessa kirjoihin. Vielä kymmenen vuotta sitten ne olivat pakkopullaa, jotain, mihin ei haluttu koskea pitkällä tikullakaan. Kirjahylly ei ollut kiinnostava. Sen sijaan nyt, kun tekstit ovat lähinnä olemassa vain kylmää valoa hohkaavalla näytöllä, kirjoista on yhtäkkiä tullut jännittäviä. Ne eivät ole osa arkipäivää, niihin liittyy jotain salattua, jopa mystistä. Kun oppilas on saanut luvan ottaa luokan kirjahyllystä jonkin vanhan romaanin tai novellikokoelman sen sijaan, että olisi lukenut lyhyen esimerkkitekstin joko ruudulta tai oppikirjasta, tunnelma on ollut jopa harras.

Toisaalta tässä kehityksessä ei ole kamalasti hurrattavaa – olisi mukavaa, jos kirjat olisivat kiinteämpi osa nuorten arkea – mutta toisaalta taas on aika hauskaa, että kirjat ovat saaneet tällä tavalla uutta potkua.

Muuttaako teknologia oikeasti mitään?

Norrena nostaa ilmoille tärkeän näkökohdan. Koulu elää uudistuspyrkimyksistään huolimatta tietyssä pysähtyneisyyden tilassa. Teknologia on valjastettu opetuskäyttöön, mutta onko sillä tuotu itse opettamiseen mitään uutta?

Eräs taannoinen abiturienttini totesi viisaasti: ”On aivan sama, mitä laitteita luokassa on, yhtä hyvin me opitaan, käyttikö opettaja sitten liitutaulua tai älytaulua.” Niinpä. Hän tarkoitti lauseensa positiiviseksi: ei ole väliä, onko luokassa käytössä uudet vai vanhat vimpaimet, jos on ammattitaitoinen opettaja, oppilaat kyllä oppivat samat asiat. Sen sijaan hänen kommentistaan voi näin jälkiviisaana ja Norrenaan peilaten lukea myös sen negatiivisen puolen. Tietotekniikka ei ole noussut opetuksen osana sellaiselle tasolle, jolle sen kuuluisi nousta. Ei riitä, että sen avulla opiskellaan aivan samoja asioita samalla tavalla kuin aikasemmin. Täytyy myös opettaa, mihin kaikkeen tietotekniikka pystyy.

Osa kustantajista tuntuu vastanneen tähän haasteeseen: e-kirjoissa on videoklippejä, kommenttikenttiä, äänitallenteita ja vaikka mitä. E-kirja on selkeästi enemmän. Itse ehkä odotan silti jo aikaa, jolloin ei enää puhuta e-kirjoista, vaan verkkomateriaali alkaa elää tyystin kirjoista irrallista elämäänsä, kehittyä johonkin sellaiseen suuntaan, jota emme vielä osaa edes ennustaa. Sen verran on onneksi jo edetty, että e-kirjat eivät ole pelkkiä kirjan sivuja .pdf-muodossa.

Parasta on tietenkin se, että koulut ovat täynnä teknologiaan hurahtaneita opettajia, jotka aidosti selvittelevät uusia opettamisen mahdollisuuksia ihan päivittäisessä työssään. Itse olen iloinnut mm. vetämistäni blogi-kursseista: koska olen vuorovaiktus-orientoitunut opettaja, on parasta ollut ehdottomasti se, että oppilaat ovat päässet kommentoimaan toistensa tuotoksia, antamaan parannusehdotuksia ja toisaalta myös lisäilemään vaadittujen tehtävien lisäksi muitakin mahdollisia linkkejä ja kommentteja. Kukin löytää taatusti omaan opettajuuteensa sopivan tavan ottaa teknologia opetuskäyttöön.

Pelkkiä koneita – ei kiitos

Olen ollut tämän kuluneen lukuvuoden opiskelijan roolissa. Avointa yliopistoa voikin pitää yhtenä verkko-opetuksen pioneereista: kontaktitunteja on vain vähän, ja jotkut kurssit ovat jopa kokonaan verkossa.

Verkko-opinnoissa parasta on opiskelun joustavuus. Tehtävät voi tehdä juuri silloin kun se itselle sopii, kunhan määräpäivistä pitää kiinni. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Siksipä nuo harvat kontaktitunnit ovatkin olleet kuin vettä janoiselle. Aito vuorovaikutus luokassa tai luentosalissa toisten opiskelijoiden ja opettajan kesken – sitä voisi vaikka halata.

Vaikka verkossa miten jakaisi ajatuksia, se ei ole sama kuin kohdata toinen ihminen kasvokkain, keskustella oikeasti, olla läsnä. Surullisimpia ovatkin kontaktiopetuksessa olleet ne hetket, jolloin opettaja on paasannut ja me opiskelijat olemme vain istuneet hiljaa. Silloin menetetään jotain arvokasta. Kun kerran ollaan kokoonnuttu yhteen ja samaan paikkaan oppimaan, mahdollisuus vuorovaikutukseen täytyy hyödyntää.

Siksi ehkä koulun teknopalvonta myös pelottaa. Jos ennen opettaja oli se, joka antoi tiedon ja oppilaat kuuntelivat, käykö nyt niin, että koneilla on tehtävät ja netissä on tiedot, joita oppilaat hamuavat aivottomina vastaanottajina? Juuri kun on sisäistetty, että oppiminen on parasta silloin, kun saa itse oivaltaa, kun voi yhdessä keskustella, kyseenalaistaa, kokeilla, toimia, olla aktiivinen, jopa liikkua – niin eikö meille uskotella, että tietoteknistynyt maailma nyt vaan vaatii sitä, että me tuijotetaan esikoulusta aina abiturientiksi ja ammattiinvalmistujaksi asti vain ruutua.

Ja hitot. Toki teknologian mahdollisuuksia tulee hyödyntää ja tarjota oivalluksia sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kunhan sitä ei tehdä aidon vuorovaikutuksen ja oivaltamisen ehdoilla. Koneet on otettava käyttöön – mutta koneet eivät saa alkaa käyttää meitä.

 

Kirjallisuutta:

Norrena Juho 2015: Innostava koulun muutos – opas laaja-alaisen osaamisen opetukseen. Juva: PS-kustannus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s