”Minä rakastan” ja pari saatesanaa

Tämä blogi on ollut kytemässä jo kauan, mutta nyt opiskelujeni loppumetreillä uskalsin puhaltaa siihen eloa – tulesta en oikein voi puhua. Toisaalta olen ollut näitä opintoja (S2-aineopintoja ja kirjoittamisen perusopintoja) suorittaessani liekeissä. Kirjoittaminen on parasta olemista. Yhtenä kurssitehtävänä oli laatia tekstejä asiantuntijablogiin, joten rustailin niitä tänne. Se oli hauskaa. Toista, enemmän kotielämään keskittyvää blogiani en halunnut käyttää näiden ammattitekstien alustana.

Koska kurssitekstien myötä tästä kehkeytyi ennen kaikkea oman ammattiminäni blogi, ei seuraava teksti oikein istu tänne. Silti, viimeiseltä kurssilta saamani vertaispalautteen hullunrohkaisemana, laitan tämän blogitekstiksi ylipitkän esseen jakoon ja luettavaksi.

Sen myötä: Hyvää juhannusta! Ja paljon sitä rakkautta!

 

20150730_204242

 

Minä rakastan

”Lapsi, jota kohdellaan rakastavasti ja joka rakastaa vanhempiaan, oppii heiltä rakastavan asenteen koko ympäröivää maailmaa kohtaan ja säilyttää tämän perusasenteen elämänsä loppuun saakka.” (Astrid Lindgrenin puhe Saksan kirjakaupan rauhanpalkinnon luovutustilaisuudessa Frankfurtissa 22.10.1978.)

Näin se alkaa. Rakkaus.

Kun sielut tuntuvat kohtaavan jonakin hetkenä kaukana todellisuuden yläpuolella, kun maailma on yhtä aikaa loputtoman suuri ja silti vain kahden kokoinen – niiden, joiden välillä on sanaton ykseys, yhteisymmärrys, sama kokemus käsillä olevasta. Kaiken tiivistyminen näiden kahden ihmisen välille, sellainen hetki, jonka muistaa lopun elämänsä.

Yksi sellainen oli viikkoa ennen poikani kaksivuotispäivää.

Jos ajatellaan perheenäidin elämää, ajatellaan usein pyykkivuoria, ikuista ruoanlaittoa, jatkuvasti täyttymistään puhisevia imuripusseja. Ajatellaan myös mustia silmänalusia, homssuisia kampauksia, kun edellisestä parturikäynnistä on iäisyys ja seuraavaa ei ole edes varattuna. Ajatellaan uhrautumista, itsensä sysäämistä vuosiksi sivuun, ajatellaan parisuhteen muuttumista kahden päivästä väsyneen sohvamuumion välisiksi satunnaisiksi urahduksiksi ja kosketuksen kaipuuksi. Ajatellaan Simone be Beauvoirin kuvaamaa mater dolorosaa, joka uhrautuvuuttaan lopulta tukahduttaa itsensä ja lapsensa. Ja jos näin ajatellaan, ollaan tiellä tuhoon.

Sillä se, mitä pitäisi ajatella, on tässä:

Ajatella, että tarkoitus on käydä oman kaksivuotiaan kanssa vähän kaupassa, vähän postissa, vähän asioilla, vähän. Ajatella, että astuessaan ulos kolmannen kaupan liukuovista huomaakin, että on mitä aurinkoisin ja raikkain toukokuun aamu, ja siinä muutaman askeleen päässä puisto ja siellä vapaa penkki. Konkreetti havainto olemassa olevasta muuttaa päivän suuntaa, tekee vallattomuuden mahdolliseksi, ohjaa tekemään valinnan, jonka mahdollisuuden oli jo ehtinyt unohtaa. Sellaisena hetkenä kaupan jäätelöallas muuttuu suunnitelmaksi ja seuraavassa sekunnissa sylissä on paitsi se kaksivuotias, myös aurinkopäivän retkieväät: jäätelöä ja mansikkamehua.

Siinä te sitten olette. Sinä ja lapsi, jäätelöt ja puistonpenkki. Ei tarvita sanoja, kun voi vain olla vierekkäin ja kahden, vaikka puistossa on muitakin ja kaupunkipölyä ja sellaista meteliä, kun on autoja ja katuporia ja asfalttikoneita. Mutta äänet eivät tavoita teitä kahta – on kupla, eikä sellaiseen kuulu mainen pauhu. On lämpö ja varjostavat puut, on vaniljanmakuun unohtunut nälkä. Aivan varoittamatta samoilta kulmilta paljastuu orastavan kesän avaama ovi: ihan vierestä, juuri siitä, kirjaston nurkalta, lähtee hiekkatie alas rantapuistoon, ja siellä näkyy loputon nurmikkomeri ja sininen järvi, vesi, joka villinä ja auringossa kimaltelevana on kaksivuotiaalle uusi ja ihmettelyä vaativa elementti. Ja samassa askeleet vievät huomaamatta rantaan.

Olen aina rakastanut päiviä, jotka vievät mennessään. Lapsena sellaisiin johtivat suunnittelemattomat leikit, pallopelien vaihtuminen lukuhetkeen leikkimökin nurkassa, lautapelit, jotka veivätkin piilosille. Nuorena sellaisiin kuuluivat päivät, jotka muuttivat muotoaan – luennot vaihtuivat iloisiksi oluttuopeiksi, oluet vaelsivat joukolla puiden alle, puisto sai ajatuksen lähteä tuntemattomiin juhliin, jotka muuttuivat yövieraiksi ja yövieraat taas aamuluennoiksi. Samaa vapautta on esimerkiksi Tove Janssonin novellissa Päättäjäispäivä – on olemassa vain käsillä oleva hetki ja siinä hetkessä ei ole mitään muuta kuin se, mitä aistein kokee, mitä tapahtuu, mitä on. Arki ei samalla tavalla upota, ja juuri siksi vallattomat päivät, tunnit, tuokiot ovatkin niin tärkeitä.

Ja tässä tulee nyt se rakkaus: kun saa jakaa juuri oikean ihmisen kanssa tuon sanoinkuvaamattoman onnen, tuon suunnittelematta etenevän päivän ja olla siinä, samalla aaltopituudella. Minä ja pieni poikani, jonka kanssa kokemus aamukasteitaan kuivattelevan rantapuiston tarjoamasta loputtomasta vapaudesta oli yhteinen.

Ymmärrys tästä syntyi laiturilla, jonne vaelsimme voikukkapolkua pitkin. Ei tarvittu tekemistä. Oltiin vain. Pienellä oli kysymykset, minulla vain osa vastauksista, mutta niissäkin aivan tarpeeksi ja vähän enemmän. Sillä enemmän kuin kaikkia vastauksia, tätä me ihmisenlapset kaikista eniten tarvitsemme: kokemusta yhdessäolosta, yhteisymmärryksestä, hyväksynnästä – symbioosia, tasapainoa, rauhaa. Läheisyyttä, jossa saa olla kokonaan itse ja silti yhdessä toisen kanssa. Tove Janssoniin palaten saavutimme täydellisen muumilaaksohetken, sillä laakson asukkailla ei ole tekemistä. On vain loputonta olemista.

Niin kuin kaikki vanhemmat tietävät, tällaisiin päiviin mahtuu lähes aina myös toisenlaisia hetkiä. Vaikka sellaisia, joihin kuuluu lasiovi ja sen paukautus ja äidin tavallista kovaäänisempi kielto. Kivahdus, jossa kaikuvat huonosti nukuttu yö, se, että ei ehdi käydä edes kunnolla suihkussa, pieni ahdistus syöttötuolin pohjaa lähentelevästä leivänmurukeosta ja sellaiset opiskeluun tai työelämään kuuluvat asiat kuin tehtävien palautuspäivät ja valmistelua vaativat hakemukset, raportit, suunnitelmat. Oma kieltoni sai lapsen säikähtämään ja haluamaan isän syliin. Ne säikähdyksen sävyttämät kasvot puolestaan saivat äidin katumaan korotettua ääntään, tuota äkkipikaista eitä.

Onneksi on sana ”anteeksi”. Mutta anteeksipyyntöä varjostaa usein tunne siitä, kuin jotain olisi mennyt rikki. Lapsen ja äidin symbioosiin tulee särö siitä huolimatta, että aiemminkin on kielletty, toruttu, varoitettu, kannettu pois pahanteosta. Ensimmäinen napakka, suuttumuksen, väsymyksen ja turhautumisen sävyttämä ei saa maailman hetkeksi järkkymään. Oma maailmani ainakin vavahteli.

Kaiken muun vajavaisuuteni äitinä hyväksyn helposti. Ei, otan sanani takaisin: en edes koe vajavaisuutta äitinä. En, vaikka olen ruoanlaittotaidoiltani lähellä vaaksiaista tai kärpäsentoukkaa ja vaikka mopit ja luutut harvoin tanssivat kanssani. En, vaikka on hetkiä, jolloin käytän televisiota lapsenvahtina, jotta saan ripustettua pyykit rauhassa tai kiharrettua hiukseni, vaikka en ole vienyt lastani vauvauintiin tai muskariin tai taaperojumppaan tai… Olen tyytyväinen tähänastiseen vanhemmuuteeni, se tuottaa minulle loputonta iloa – silmäpussien takanakin. Turhautuneen huudon myötä tunnuin kuitenkin pettävän itseni. Se sattui.

Lastenkirjoissa on piilotettua viisautta. ”Tietenkin pienille lapsille pitää puhua lempeästi ja ystävällisesti, mutta toisinaan se ei käy päinsä. Vaikka kyllä lehdessä puhuttiin totta siinä, että lapset tulevat ilkeiksi, jos heille karjuu”, sanotaan Astrid Lindgrenin Melukylän lapsissa. Itse asiassa nyt vasta ymmärrän, mitä nuo kasvatusoppaidenkin lauseet lapselle huutamisen hyödyttömyydestä tarkoittavat. Olen tulkinnut ne aiemmin siten, että lapselle ei saa ikinä korottaa ääntään – ja ihmetellyt sitä. Tämä ei suinkaan ole se totuus. Oppaat tarkoittavatkin, että ääntä ei saa korottaa väkivaltaisen voimakkaaksi. Lapsi aistii kyllä vähemmälläkin sen, milloin ”ein” kanssa ollaan tosissaan. Se ei silti tarkoita ainaista hyssyttelyä. Mutta huutaminen – emmehän me huuda toisille aikuisillekaan! Jos olen eri mieltä, keskustelen. En silti ironisoi, mistä Janssonin novelli Näkymätön lapsi varoittaa, sillä lapsen maailma on vielä suora. En kiellä perusteettomasti, kuten Janssonin Vaarallisessa juhannuksessa, sillä silloin kiellot menettävät tehonsa. Sanoitan tunteeni. Kerron. Silti tiedän, että väsyneitä karjahduksia kuullaan jatkossakin – ja vihaan sitä, että tiedän.

Huutaminen on arvaamatonta, siksi se säikäyttää. Huutamisessa ei ole mahdollisuutta vuorovaikutukselle. Se on yksipuolista turhautumista, toisen sulkemista oman olemisen ulkopuolelle. En halua sulkea lastani ulkopuolelle. Hän saa halutessaan olla vuorovaikutuksen ulottumattomissa, mutta vanhempana minä en saa sulkea huudollani ovea, jättää yksin. Haluan olla avoin puisto, syli, johon saa aina tulla, äiti, jolle voi aina puhua ja jota voi halutessaan rakastaa.

Omassa rakkaudessani ei ole kyse haluamisesta. Rakkaus lapseen ei ole tahdon asia, se on enemmän, se on tunteiden tunne. Mutta milloin rakkaus lapseen alkaa? Kuvaamani puistohetki on vain yksi monista puristavan kauniiden tunteiden vallassa vietetyistä tuokioista, joista ensimmäisen muistan kokeneeni jo mystisen ultraäänen paljastettua pienet, kiivaat sydämenlyönnit. Mutta tuona meidän yhteisenä, päämäärättömänä päivänä rakkauteeni tuli kuitenkin jotain uutta. Se syntyi tajuamisesta, että meissä – minussa ja lapsessani – on jotain peruuttamattoman samaa. Löysin lapsestani kaltaiseni haaveilevan vaeltelijan.

Samanlaisuus ei ole rakkauden edellytys. Se ruokkii meidän itserakasta puoltamme, mutta se voi myös toimia toisin päin: Jos vanhempi huomaa lapsessaan piirteitä, joita hän itsessään vihaa tai häpeää, saattaa hän tiedostamattaan alkaa kieltää lapseltaan nämä piirteet. Vanhempi, joka on sinut oman minänsä kanssa, löytää tasapainon lapsensa piirteiden hyväksymisen suhteen helpommin. Simone de Beauvoir kirjoittaa, miten helposti äiti siirtää koko minuutensa hänen vierellään kasvavaan olentoon, joka on kuin äiti itse, vaikka samalla oma ja kokonainen. Sitä en halua. Haluan oppia ymmärtämään, miten tuo vielä pieni, mutta alati kasvava kahdeksankymmentä senttiä elämää katsoo maailmaa, miten hän haluaa olla, mistä hän nauttii. En halua väkipakolla väittää, että olemme samanlaisia – haluan oppia näkemään, mikä meissä on samaa ja arvostamaan sitä, missä me eroamme. Haluan pitää häntä tarpeeksi lähellä, jotta siitä on turvallista lähteä juuri niin kauas kuin hän haluaa. En halua pelätä rakkautta. Haluan elää sitä.

Elääkseen rakkaus vaatii aikaa. Se vaatii aikaa siksi, että juuri niissä hetkissä, jolloin kellojen viisarit nousevat lentoon, katoavat, juuri niissä hetkissä rakkauden aistii usein kaikista voimakkaimmin. Kun laskut huutavat maksamistaan, kun kauppajonot eivät etene kiireen vaatimalla vauhdilla, kun arki vaatii ja vaatii – silloin rakkaus menee helposti piiloon. Sen ei tarvitsisi mennä. Vaikka on määräpäiviä ja kellonaikoja, joiden kanssa täytyy olla tarkkana, rakkauden voi saada pysymään mukana.

Sillä kiireen keskellekin voi rakentaa aikaa ja rakkautta, vaikka odottaessa vuoroaan kaupassa, kahvilassa, missä vaan. Se on hetki opetella yhdessä lapsen kanssa kärsivällisyyttä, mutta sitäkin enemmän se on hetki tarkkailla, miten nuo pienet katsovat ihmisten ja asioiden täyttämää maailmaa: siihen kuuluu katonrajassa pyöriviä tuulettimia, iloisia kelloja, setiä hattu päässä, tähtimainoksia, mitä vaan, siinä maailmassa on kiipeilyä sylistä pois ja takaisin, halauksia äidin ja isin kanssa. Siinä maailmassa ei ole tuskastumista jonottamisesta. Siinä maailmassa on mahdollisuus ottaa koko ympäröivä todellisuus haltuun, sillä kuten Astrid Lindgren on todennut, lapsuus on olotila. On etuoikeus saada mahdollisuus muistaa se olotila uudelleen. Ja sen ymmärtämisestäkin löytyy rakkaus.

Rakkautta on jopa aamutohinassa: kun hoitoon lähtöön on puoli tuntia, ja vielä pitäisi vaatettaa sekä aikuinen että lapsi, askaroida voileivät, tehdä aamupesut ja taivuttaa ripset kaarelle – siinä on vaara joutua piilosille rakkauden kanssa. Vaan ei. Takaraivossa hakkaavan kiireen voi muuttaa illuusioksi kiireettömyydestä – kun ei pidä mitään. Tehdä yhden asian kerrallaan, rauhoittaa itsensä, halata lasta pukemisen ja poskipunan välissä, käydä kikattelemassa sohvalla samalla kun harjaa tukkaa. Vaikka emme eläkään muumien tavoin ikuista kesälomaa, on tekemisessäkin olemisen mahdollisuus. Pysähtymällä ja upottautumalla kiire muuttuu ajaksi lapsen kanssa, ja ajassa on tarpeeksi kaikkeen. Yhtäkkiä ovi rantapuistoon vailla suuntaa ja irti todellisuudesta onkin avoinna joka hetki.

Ja niinä hetkinä minä rakastan kaikista vahvimmin.

 

 

Kirjallisuutta:

Beauvoir, S. 1999 (1949). Toinen sukupuoli. Jyväskylä: Tammi.
Jansson, T. 1994 (1962). Näkymätön lapsi ja muita novelleja. Juva: WSOY.
Jansson, T. 1994 (1957). Vaarallinen juhannus. Juva: WSOY.
Jansson, T. 1999. Viesti – Valitut novellit 1971 – 1997. Juva: WSOY.
Laajarinne, J. 2009. Muumit ja olemisen arvoitus. Jyväskylä: Atena.
Lindgren, A. 1999. Viisauskirja. Porvoo: WSOY.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s