Kelluntaa koulussa ja kotona

Havahduin koulun ruokalassa omaan ääneeni. ”Kahdesta kotivuodesta tulen varmasti eniten ikävöimään aikatauluttomuutta – sitä, että ei ole kiire mihinkään.”

Uskon, että jaan tunteen monen muun kotoa töihin palanneen kanssa. Tai ihan vaan lomalta töihin palanneen kanssa. Vaikka oma, uusi työrupeamani onkin kestänyt vasta muutaman viikon, ovat tietyt lainalaisuudet tulleet jo selviksi. Työmatkaan on varattava tunti, hoitoon mennään puoli kasiksi, mies tulee töistä vähän ennen neljää ja tiistai on megapitkä päivä kokousten takia. Näin se viikko vaan rullaa. Lisäksi oma päiväni on aikataulutettu vieläkin tarkemmin: oppituntien alkamisajat, ruokailuajat, välituntivalvonnat, infovälitunnit, oppilaskunnan kokousajat…Huvittuneena ajattelen, että päiväkodissakin on oma lukujärjestyksensä. Ollaan epelin kanssa siis samassa veneessä säännöllisine päivärytmeinemme.

Se, miksi havahduin omaan ääneeni, johtui juuri tuosta sanasta ”kiire”. Käytin sitä nimittäin tottumuksesta, puolihuolimattomasti. Vaikka arki onkin alkanut, kiire ei ole vielä löytänyt meille tietään. Omalta osaltani se on myös tietoinen valinta. Haluan säilyttää sekä epelin maailmassa että omassani leppoisuuden, hitauden ja unohtaa hoputtamisen.

Kuinka sellainen temppu sitten tehdään, kun kello huutaa jo pukemaan ja kalenteri pakottaa painamaan kaasua aamuvarhaisella?

En todellakaan tiedä. Toistaiseksi tämän ajassa kellumisen on mahdollistanut se, että epeli ei juuri jarruttele aamupuuhissa. Pakolliset pukemiset sujuvat kädenkäänteessä, joten leikille jää aamuisinkin aikaa. Pyyntöön ”voiko äiti hetken aikaa touhuilla” on ollut toistaiseksi mahdollista vastata lähes joka aamu myöntävästi. Muutaman minuutin uppoutuminen lapsen leikkiin tekee itsellekin hyvää – se muistuttaa, että tästä hetkestä ei ole kiire pois, minulla ei ole kiire. Kun kellon viisarit vinkuvat jo kirkuvan punaisina, on toki vain laitettava kengät jalkaan ja sanottava heipat ja halit, mutta jossain selkäytimessä tuntuu siltä, että pieninkin yhteinen leikkihetki on kultaakin kalliimpi – sekä äidille että lapselle. Se on aikaa jossa aikaa ei ole.

Iltaisin minuutit venyvät edelleen helposti tunneiksi. Kun toistaiseksi seuraavien päivien työt on ehtinyt suunnitella hyppytunneilla ja iltapäivisin, ovat illat kellumista varten. Käsittämättömästi kauppa- ja kirjastokäyntiin saa kulumaan kaksi tuntia vain heittäymällä virran vietäväksi. Matkalle sattui kaivinkoneita, joita tutkia, ilmalämpöpumppuja, joita ihmetellä. Kirjastossa aika luonnollisesti pysähtyy, kun löytyy sopiva tuoli ja pöytä ja mieleinen autokirja. Uusien ulkoiluhousujen ostaminen kääntyy helposti hippaleikiksi hyllyjen välissä, leluhyllyllä voi tutkia sen ihmeitä vaikka koko illan. Eikä mikään taida olla niin hienoa, kuin päästä seuraamaan parkkipaikalla aivan nenän edestä starttaavaa moottoripyörää. Se, miten ajohanskat laitetaan käteen, lienee tallennettuna valokuvantarkasti sekä äidin että pienen mieleen.

Tietyllä tapaa sama kiireettömyyden ajatus on tarttunut myös työhönikin. Facebook muistutti minua jokusen vuoden takaisesta syksystä, jolloin ensimmäisenä kouluviikkona olin teettänyt jo yläkoulussa referaatteja ja lukiossa ensimmäiset tekstitaitovastaukset. Kollega yritti kommenttikentässä toppuutella: eikös ekoina viikkoina vasta leikitä ja tutustuta, herätellä ajatusta oppimisesta ja opiskelusta? Tämän hetken opettaja-minä vastaisi kysymykseen ”kyllä”. Nyt, muutaman työviikon jälkeen ollaan muutaman ryhmän kanssa tutustumisen myötä löydetty hyvä rytmi, olen päässyt sisään siihen, millä tavalla tunteja kannattaa kuljettaa eteenpäin. Parin ryhmän kanssa vielä tunnustellaan. Mutta sen sijaan, että hätäilisin eteenpäin ja murehtisin sitä, kun en muutaman oppitunnin aikana  ole vielä päässyt kahden ryhmän juonesta kiinni, otan aina tunnin kerrallaan, katson, miten erilaiset tavat opiskella oikein uppoavat – ja teen töitä sen eteen, että pääsemme tunneillakin siihen fiilikseen, että ajantaju katoaa ja opittavat asiat kantavat eteenpäin.

Ja – tuleehan se sieltä – samaa kiirettömyyden filosofiaa taidan soveltaa myös uuden OPSin kanssa. Paljon sen sisältämistä ajatuksista on jo pitkään ollut omassa opetukessani mukana. Yhtä paljon on myös mietittävä uudelleen, haastettava omia rutiineja (kiitos Marika Toivola hienosta kirjoituksesta!), kompasteltava ja taas noustava. Mutta ei sen OPSin kanssakaan ole kiire. Kollegan kanssa on edelleen aikaa istua kahvikupin ääressä puhumassa jonninjoutavia. Oppilailta on aikaa kysyä kuulumisia, pysähtyä kuuntelemaan, olla läsnä – ja kappas, sitä kautta alkaa päästä sisään siihen, miten kukin hahmottaa maailmaa, miten kukin parhaiten oppii. Antamalla aikaa saatetaankin lopulta päästä paremmin tavoitteisiin kuin pitämällä kiirettä.

Kun huomenaamulla lapseni pyytää taas hetkeksi leikkimään, lupaan jo nyt pysähtyä.

 

IMG_20150822_152045

Advertisements

2 thoughts on “Kelluntaa koulussa ja kotona

  1. Asta says:

    Juuri näin! Et takuulla kadu tuota lupaustasi koskaan. Itse valitsemme ovatko nuo pienet pysähtyneet hetket vai kiireinen arki omien lastemme lapsuus. Kunpa kaikki muistaisivat kellua kellon sijaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s