Kielentaitajan identiteettikriisi

Iltapäivän hikisin oppitunti – se, jonne raahaudutaan mielessä hyppääminen mopon selkään, läheisyystuokio koulun nurkalla, illan futistreenit tai kuuden minuutin päästä parkkipaikalta katoava Pokemon. Se, jonka aikana virkaintoinen opettajarouva yrittää maalata teinien aivoihin kuvaa monimuotoisesta suomen kielestä sen erikoisuuksineen, se, jonka aikana päädytään lopulta morfeemitehtäviin. Ja se, jonka aikana virkaintoinen opettajarouva tajuaa, että näin ei voi jatkua.

Nimittäin virkaintoisuus sen positiivisessa merkityksessä ei tunnukaan olevan tunnilla mukana. Kun on sadannen oppilaan kanssa käynyt kyykistellen läpi, että tuossa on nyt se monikon i ja tuo –kin-pääte tarkoittaa samaa kuin myös ja että ne on just niitä morfeemeja, iskee opettajarouvan päähän sellainen valaistuksen salama että mitähän vittua. Että sitä saisi tuon rakkaan oppilasmurusen kaatamaan vaikka satalitraa moponrasvaa mieluummin päällensä, kuin oppimaan, mikä on morfeemi. Ja että se ei ole sen oppilaan vika, ei edes opettajarouvan vika, ei kenenkään vika. Se on tämän iltapäivän hiostavin fakta ja juuri sillä sekunnilla se alkaa ihan snadisti ahdistamaan. Että hiiteen tämä oppikirja, hiiteen nämä kielenkuvaukset – voidaanko vaan kirjoittaa ja lukea, hukkua tarinoihin, elää ja hengittää niitä, olla sanoissa läsnä?

Opettajarouva on niin sanotusti ruosteessa. Ei sillä, etteikö opettaminen sujuisi ja luokassa olisi silleen sikasiistiä niin kuin ennekin. Mutta morfeemien merkitys universumin ja koko saatanan tulevaisuuden kannalta on kadonnut kahden kotivuoden aikana jonnekin vaippakasoihin ja hiekkakakkujen alle. Kymmenen vuotta meni niinku kyseenalaistamatta tätä opetuskuviota ja nyt, kaksi vuotta hujahti ja yks kaks sitä tajuaa, että jotta osaa taas vakuuttaa nuo tiedonjanoaan peittelevät murrosikäiset siitä, että kieli kaikkine rakenteineen ja yksityiskohtaisine käsitteineen on nyt vaan yksinkertaisesti se maailman siistein juttu, se pitää osata markkinoida myös opettajarouvalle itselleen. Vaankuemmää.

grammar-390029_960_720

Jotta googletetaan. Rouva on hyvä ja kirjoittaa hakukenttään, että ”miksi äidinkieltä opiskellaan”. Tähän on tultu ja ruudulle tulee siinä samassa Helena Ruuskan artikkeli Ruuvimeisselit ruosteessa (2014). Että ei rouva olekaan näine pohdintoineen ainoa. Että kollegat ympäri Suomen ovat tavallaan miettineet tätä samaa. Että kieli pohdituttaa ja puhututtaa ja laittaa myös kirjavan äidinkielenopettajajoukon alati testaamaan, haastamaan ja päivittämään opetusnäkemyksiään.

Opettajarouvan on aika päivittää omansa. Morfeemien takia tuskin kannattaa repiä pelihousuja. Olkoon sen idea vaikka tarjota oivaltamisen iloa siitä, että alkaa hahmottaa suomen kielen rakentumista. Artikkeli huutaa vanhaa matraa kielioppitermien hallinnan ja vieraiden kielten oppimisen pyhästä yhteydestä – ja se mantra alkaa soida myös opettajarouvan päässä, tuttu, rauhoittava sävel jostain kaukaa laulaa samaa laulua, joka alkaa kuulostaa järkevältä, olennaiselta. Näinhän se menikin.

Tieto sanojen luokittelusta, ymmärrys verbien taivutusmahdollisuuksista, sen tajuaminen, että yhdistelemällä ja johtamalla ja jopa keksimällä suomen kieli on itse asiassa jokaisen muokattavissa ja uudelleen luotavissa – onhan noita olennaisia. Jos hikisenä iltapäivänä morfeemi ei räjäytä koko luokan tajuntaa, let it be täältä ja ikuisuuteen. Mutta jos hikisenä iltapäivänä joku luokanperältä sivistää opettajarouvaa siitä, miten Pokemon on itse asiassa jo sinänsä monikollinen sana, on oikeastaan ihan sama, löytyykö ne oikeat morfeemirajat vai ei. Koska samasta asiasta voi lopulta innostua ja saada otteen hyvin monta kautta.

Opettajarouvan kannattaa toisin sanoen edelleen jatkaa kyseenalaistamista, perustelemista ja opsiin puristetun tiedon merkityksellistämistä. Ja avata silmät sille mahdollisuudelle, että vaikka luokallinen teinienergiaa tuntuu huokailevan kadotetun päivänsä perään ja huutelevan hävyttömyyksiä, siellä samalla aivot raksuttelee ja yhdistelee asioita – kun vaan vähän jaksaa potkia.

Epämääräinen valikoima reppuja, olkalaukkuja ja kangaskasseja vilahtaa metallisten huonekalujalkojen kolinan saattelemana ovesta käytävään, käytävältä portaisiin, portaista kuka minnekin – mopoparkkiin, pokestoppiin, bussille. Opettajarouva oivaltaa. Että ei se mikä on tärkeää ole yhdessä kielioppikäsitteessä. Että se mikä on tärkeää on siinä, annetaanko jokaiselle mahdollisuus sen oppimiseen. Kuunnellaanko, kuullaanko, mitä kukin siitä ajattelee. Että annetaan mahdollisuus sanoa, että emmäätajuu, emmäähaluu, emmää, ja muistetaan, että kun sen emmään puoleen jaksaa aina vaan uudelleen kumartua ja aina vaan uudelleen tsempata ja tehdä yhdessä, niin jossain vaiheessa emmäästä tulee mää. Ja aina muutamaa emmäätä vastaan luokasta löytyy joka tapauksessa muutama aimäätajusin ja aimääosaan. Että kaiken ydin on siinä, että aina joku kuuntelee – ja että aina on yritettävä kuunnella jokaista jokua.

Että oliko sitä identiteettikriisiä? Emmäätiiä. Ei kai. Ehkä emmäästä tuli tätä rustatessa taas se mää.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s