koulu, opettajuus

Ylös suosta digikenttien herraksi?

Digiahdistus. Voi suunnaton digiahdistus.

Normaalisti itseään arvostavana ja positiivisuuteen taipuvaisena opettajana minunkin täytyy myöntää: joskus ahdistaa. Periaatteessa siihen ei edes tarvita paljoa. Ja lähtökohtana voi olla vaikka se, että on ihan hyvä aamu, hyvä aamupäivä jopa. Joten avataan vähän.

Oppilaat ovat kirjoittaneet arvosteluja. Sellaisia hyviä tekstejä, vähän vielä joillakin hakee perustelujen hahmottaminen paikkaansa ja otsikoinnissa on pientä viilattavaa. Mutta hyviä tekstejä siellä on, niinku kokonaisuudessaan. Aitoja.

Ne on kirjoitettu käsin.

Koska aamupalalla on saatu idea, että hei, me käytetäänkin tunti niiden muokkaamiseen ja paranteluun, niin eihän sitä ehdi enää reagoida ja varata tietokoneluokkaa tai tablettikärryä – etenkään kun uudessa koulussa ei ole vielä ihan maailman nopein ja äkkäävin näissä käytännön jutuissa.

Että se muokkaaminenkin tehdään sitten käsin.

Seuraavalla tunnilla matkataan toisen ryhmän kanssa menneeseen, kohti kirjakielen historiaa. Pohditaan kirjakielen sääntöjen merkityksiä, hahmotellaan kirjakielen historian keskeisiä vaiheita, pyöritellään eri teosten merkitystä ja eri tyyppien nokkeluutta sanataitureina. Väitellään. Ollaan eri mieltä. Samalla testataan, miten ajatuskartan tekeminen toimii, oisko se jonkun juttu, kenen ei ja heijastaako mind map omaa ajattelutapaa, miksi se on kaikilla erilainen ja mitä hyötyä sellaisesta muistiinpanotekniikasta on.

Niin. Teen sen ajatuskarttahahmotelman taululle. Me kaikki kirjoitetaan käsin.

Samaan aamuun mahtuu vielä Anssi Järvisen kirjoittaman blogipostauksen intouttamaa pohdintaa siitä, miten lukeminen ja lukutaito on tärkeää. Tulee julistettua, että alan lukea oppilaille entistä enemmän ääneen ja pidin sitä vielä hyvänä ajatuksena.

Olen hei ihan oikeasti tyytyväinen tämänkaltaiseen aamupäivään. Tunneilla tapahtuu asioita, tulee oivalluksia, syntyy mahdollisuus käyttää jopa futismetaforaa: kun oppilas saa taitelitua mielipiteelleen monipuolisen perustelun ensimmäistä kertaa, tuntuu opettajasta siltä, kuin meidän joukkue olisi tehnyt maalin. (Tähän voi kuvitella minut nostamassa käteni ilmaan ja huutamaan jee-jeetä tai vastaavaa, ja ihan siis puhtaasti ilosta.) Onnistuminen inspiroi. Kun oppilaat onnistuvat ja hoksaavat, ei parempaa ole (paitsi RvP:n maali futiksen MM-kisoissa).

Mutta sitten iski se ahditus.

Se iski, kun jatkoin päivääni suunnittelun parissa. Se iski, kun aloin tutustua kirjasarjan sähköiseen materiaaliin. Se iski, kun aloin googletella vinkkeja kirjallisuustehtävää varten. Löytyi koulublogeja, äikkäblogeja, tehtäviä, joissa ohjataan tekemään esittelyvideoita kirjoista – bittitolkulla tarkkaa ja tätä päivää olevaa työtä, innostavaa ja oivaltavaa opetusmaailmaa. Mäkin haluan!

Mutta mä vaan kirjoitan taululle ja haluan lukea ääneen.

Kyllähän minä tiedän, että digi ei poissulje kaikkea muuta. Mutta kun minä vihaan sitä, että me tullaan tänne kouluun olemaan ja oppimaan yhdessä ja sitten se yhdessäolo on ruutujen tuijottamista. En halua, että minulla on piuhat oppilaisiin tiukalla. Haluan, että ne on omia ihania persooniaan, vastaväitteitä ja uhmaa täynnä – sellaisia niiden pitää ollakin. Mutta haluan, että ne on sellaisia kontaktissa, että ne keskustelee, että ne nostaa katseensa ylös ja huomaa että meitä on täällä muitakin, että meillä on ajatuksia ja mielipiteitä ja niistä voi itsekin oppia jotain. Mutta samalla haluan ottaa tämän päivän haltuun, teettää kirjatrailereita, pitää luokkablogia, olla online.

Minun pitäisi ottaa digi paremmin haltuun, mutta huomaan itsessäni dinosauruksen vikaa – ja siitä se ahdistus. Minun kahden kotiäitivuoteni aikana on ehtinyt tapahtua paljon ja olen pahemmassa pyörityksessä kuin A-junnu Zlatanin jaloissa kaikkien uusien sovellusten ja ohjelmien ja nettivimpaimien keskellä. Ennen mammalomalle jäämistä mä olin se, joka hallitsi ohjelmat ja intoilin kaikesta uudesta, mutta nyt mä olen se, joka hakkaa tätä tekstiä blogiin koska ei muuta osaa.

En halua olla se opettaja, joka heiluttaa oppikirjaa vapisevin käsin antautumisen merkiksi siinä vaiheessa, kun kaikki muut vetää puolesta kentästä maaleja voitokkaasti 3d-tulostimilla ja e-kirjoilla ja tuulettavat yhdessä digiajan kanssa. Mutta en myöskään halua, että kaikki tunnit on pelkkää tabletin taputtelua ja sovelluksiin uppoamista. Minulle ei kuitenkaan ole vielä valjennut, mitä minä tekniikalta haluan. Tuntuu, että tällä hetkellä se haluaa enemmänkin minun tekevän jotain, mistä en pidä, ja koneillehan ei pidä alistua – ettei alkais ahdistaan.

En halua brontosaurukseksi rämeelle enkä suofutaajaksi, mutta digitaalisille ruohokentille ei ole pääsyä, ellen kohta ala toimia. Ihan kuin jo vähän upottaisi. Joten, arvon kollegat – mistä hitosta mä löydän tasapainon? Mistä hitosta mun kannattaa aloittaa?

robot-1214536_1280

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s