koulu, opettajuus

Opettajan perjantaitunnelmat

Kyllä voisin kertoa värikkäin sanankääntein  juuri tästä perjantaista. Perjantait ovat opettajan työssä niitä arvoituspäiviä. Että kun ne menevät läpi juuri sillä tavalla, millä tuulella oppilaat sattuvat olemaan.

Tänään oli seuraavien esimerkkien kaltainen päivä:

Meditatiivinen tunnelma. Se, kun lapset lukevat kukin omaan maailmaansa uponneena kirjaa, jonka ovat itse valinneet. Se, kun hetkessä ei ole muuta kuin tarinan imeminen sisään, sinne katoaminen. Se, kun kellon venyttäessä viisareita kohti välituntia tuntuu lähes rikolliselta kuiskata, että tunti on ohi – kun toivoisi, että voisi antaa käsien jäädä vasten kirjan sivuja, kun voisi antaa lasten jäädä koko päiväksi lukemaan, ja sitten olisi jo ilta ja kirjojen maailma aina unissa asti.

Voi kuinka rakastankaan tätä työtä!

Minun aivoni sanovat kohta piip -tunnelma. Se, kun saa taistella vartin, että kirjat ylipäänsä ilmestyvät pöydälle kun tärkeämpää on kuoruttaa a) hiusgeelillä b) käsirasvalla c) huulirasvalla d) muu, mikällä vieruskaverin a) nenä b) korva c) pää d) younameit. Se kun sen vartin jälkeenkin jonkun kirjat ovat lokerossa, toisen hukassa, kolmannen roskissa vaan kun tietäis minkäluokan ja sitten niitä lähdetään saattueen kanssa etsimään. Se, kun tehtävistä ei tule mitään opetuksesta eitulemitään ryhmätyö tulee hätiin vaan ei siitäkääntulemitään ja koko tunnin saldo on kaksi aihetta ryhmätyölle, yksi suunnitelmaraakile ja kaksi puolikasta aihetta kun eihän nyt kolmessa vartissa voi päättää mitään kun on perjantai ja biletyttää ja naurattaa ja haluaa halata kaveria ja puhua rumia ja opettaja on a) tyhmä b) säälittävä c) hauska d) vaan töissä täällä. Ja sitten kun tunnin jälkeen pääsee opettajahuoneeseen niin aivoissa pihisee se meteli ja äänet ja korvissa kaikuu nuorten into ja raivo ja tuska yhtä aikaa ja vaikka ei me saatu oikeesti mitään aikaan ja oishan mun nyt aikuisena pitänyt pystyä parempaan niin salaa sitä miettii että onhan toi energia vaan aika nasta juttu. Kun koko ajan kaikilla tuntui olevan enemmän tai vähemmän hyvä olla kaikessa siinä reuhuisuudessankin koska perjantai.

Voi kuinka rakastankaan tätä työtä!

Kun kyyneleet valuu ylpeydestä -tunnelma. Se, kun opiskellaan kielioppia. Se, kun potentiaalimuotojen taivuttelu johtaa pohdintaan erilaisten kielenpiirteiden historiasta, kun palataan yllättäen kielen juurille, pohditaan suomen kielen ja haltiakielen yhtäläisyyksiä, kurotellaan kohti kielen tulevaisuutta, jota voi vain ennustaa, pallotellaan ajatuksia, viisastutaan. Se, kun tajuaa opettajana olevansa tilanteessa, jossa tiedonjano ja innostus kieleen nousee oppilaista itsestään, ja tietää, että tästä janosta seuraa vain hyvää ja kaunista ja paljon. Kun tajuaa, että tämä jos mikä on kielitietoisuutta, halua yhdistää asioita osaksi suurempaa kokonaisuutta, ymmärtää tätä loistavaa kommunikoimiseen kehittynyttä välinettä, olla kielessä kiini.

Voi kuinka rakastankaan tätä työtä!

Kaiken tämän väliin on mahtunut melkein unohdin välituntivalvonnan -tunnelma, kahvinjuonti jää kesken -tunnelma, onpas hyvää kakkua -tunnelma, en muistanut käydä vessassa ja enää ei ehdi -tunnelma ja juoksen portaita ylös ja alas ja siinä sivussa hoidan kurssikirjat yhdelle, suomen tunnit toiselle, juttelen sadalle, torun kolmeatoista ja moikkaan viittäsataa -tunnelma.

Voi kuinka rakastankaan tätä työtä!

Tänään oli tällainen perjantai. Seuraava on taas uusi ja erilainen,  mikä on mahtavaa – juuri tässä työssä.

Että rakastan.

img_20160930_092442

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s