Turhia tekstilajeja?

Muistan omilta lukioajoiltani sen, miten jo yliopisto-opintoihin yltänyt ystäväni totesi lukiossa kirjoitetun esseen olevan maailman turhin tekstilaji. ”Koska sellaista ei tarvitse enää lukion jälkeen missään.”

Olin vaikuttunut. Koska kaveri oli jo yliopistossa, se tietää! Jatkoin silti kuuliaisesti äikän esseiden puurtamista. Imin opettajan neuvoja kuin sieni: esseessä kannattaa käyttää hyväkseen symmetriaa, metaforat antavat esseelle potkua, samaa metaforaa kannattaa toistaa varioiden pitkin tekstiä. Opin myös, miten alkusoinnut ovat tehokkaita huomionherättäjiä ja miten lyhyet ja ytimekkäät virkkeet toimivat paremmin, jos niiden rinnalla käyttää vaihtelevasti pidempiä virkkeitä sivulauseineen ja lauseenvastikkeineen. Mieleenpainuvinta oli saada kiitosta tekstin lakonisuudesta – ja joutua tarkistamaan käsitteen merkitys sivistyssanasanakirjasta.

Kun oman opinnot yliopistossa alkoivat, olin pelkästään kiitollinen äidinkielen opettajalleni, joka oli päämäärätietoisesti johdattanut meitä paitsi kohti parasta mahdollista yo-koesuoritusta, myös kohti parasta mahdollista tekstinrakentamiskykyä. Aineistot olivat yliopistossa toki laajempia ja niitä oli enemmän, mutta asiatekstin rakentamisen eri vivahteet oli opittu edes ja takaisin.

Äidinkielenopettajapiireissäkin pohditaan aika ajoin eri tekstilajien opettamisen tarpeellisuutta. ”Kun ei niitä vastaustekstejä/referaatteja/esseitä/mitälienee tarvita oikeassa elämässä.” Hohhoijaa. Tulee mieleen eräskin oppilaani, jonka kanssa kävin tiukkaa vääntöä tehtävien tekemisestä tietsikkaluokassa. Kun kysyin, miksi tehtävä ei ole jo tekeillä, kuului vastaus: ”No ei oo, kun mulla on kuule tää mun elämäkin elettävänä.”

Lause ”ei koulua vaan elämää varten” tuntuu alkaneen kääntyä itseään vastaan. Koulu ja sen kaikessa uutuudessaankin ahdasmieliset opetussisällöt ovat jotain oikeasta elämästä erillistä, jotain, joka on omassa lokerossaan, jotain , jota ei tarvita. Peräänkuulutetaan, että koulussa pitäisi opettaa asioita, joita lapset ja nuoret tarvitsevat sitten oikeasti.

Mitä ne sellaiset asiat ovat? Ei koulua voi räätälöidä jokaisen yksilöllistä tulevaisuutta vastaavaksi. Jo nyt on selvää, että niitä tietoteknisiä taitoja, joita nykykoulu vaatii ja joista se keuhkoaa, ei todennäköisesti ole edes olemassa kymmenen vuoden kuluttua. Se, mikä säilyy, lienee kirjoittaminen – elleivät puheohjautuvuus ja saneleminen ota valtaa siltäkin. Ohjemistot muuttuvat, sovellukset uudistuvat, vanhat poistuvat, uutta tulee tilalle. Tekstilejeista yhdelle olennaisia tulevat olemaan uutiset ja artikkelit, toiselle tutkimusraportit. Kolmas päätyy laatimaan ohjeita ja selontekoja, viides toimintasuunnitelmia ja pöytäkirjoja. Neljäs kirjoittaa kymmenen romaania. Sadas kirjoittaa nimensä ja taitonsa työnhakulomakkeelle nettiin, tuhannes laatii mainostekstejä.

Että siinä sitä tekstilajisarkaa. Ihan oikeasti ei voi tietää, mitä kukin lukioluokkien penkkejä kuluttava takapuoli tulee loppuelämänsä aikana suoltamaan perästään. Ehkä tällaisia sanojen taivuttelusta hurmioituneita perjantai-iltapäivän blogipostauksia, jotka voi tarkoitushakuisine metaforineen jättää lillumaan tekstimereen, hukkumaan, olemaan kirjoittajalleen tärkeä pisara meressä, pisara, jonka voi jättää vaan tähän. Siksi sekä perusopetuksen että lukion äidinkielen oppimäärän mukaisesti pyritään ottamaan haltuun sellaisia tekstilajeja, jotka antavat taidot laajempien tekstien analyysiin ja käsittelyyn. Kuka tulee ikinä kirjoittamaan puhdasta argumentaatioanalyysiä tai mainosanalyysiä ”oikeassa elämässä”? Tuskin kukaan. Kuinka moni tarvitsee elämässään kriittistä ja erittelevää lukutaitoa vaikuttamaan pyrkivien tekstien ääressä? Jokainen.

Sama kysymys voidaan esittää novelleista tai runoista. Ihanko oikeasti runoanalyysi on hyödyllinen tekstilaji? Tätä kysymystä ei kuitenkaan pitäisi edes esittää. Sen sijaan pitäisi ymmärtää, miten avartavaa on osata katsoa vaikka poplyriikoita tai romaania pintaa syvemmälle. Analyysiteksti ei ole vain yksi kirjoittamisen muoto – se en enemmän. Se on keino ohjata nuori hahmottamaan tekstit muina kuin pinnallisina sanoina, tarinoina tai mielipiteinä. Se on keino ohjata näkemään, miten jokainen välimerkki on tärkeä, miten kieli toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sitä ympäröivän kielen kanssa, miten yksikään teksti ei ole olemassa sellaisenaan vaan kaikki kerrottu, sanoitettu, kuviettu ja sävelletty on jossakin mystissä yhteydessä universumiin, jonnekin kauas, jonnekin odottamattomaan…

Mitä enemmän julkisuudessa velloo keskustelua, jossa kyseenalaistetaan opiskeltavien tekstilajien hyödyllisyys, sitä enemmän kyseenalaistava asenne tarttuu myös noihin luokissa hikoileviin nuoriin. On äärimmäisen arvokasta, että oppimisen sisältöihin suhtaudutaan kriittisesti – mutta on myös äärimmäisen vaarallista, jos kaikki itseä juuri jonakin tiettynä hetkellä koskematonta aletaan pitää turhana. Kuten todettua, tulevaisuus siellä kaikkine tarvittavine taitoineen on suuri arvoitus.

14448167_1295156927184209_6140636587018420224_n

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s