Järki ja tunteet koulunpenkillä

 

Bloggaavana opettajana en oikein voi sivuuttaa tämän lokakuisen viikon tapahtumia – sitä videota, jota ei olisi pitänyt olla somemaailmassa edes olemassa ja toisaalta sitä, mitä koulussa näinä päivinä tapahtuu.

Ulkopuolisena en voi tuomita enkä puolustella ketään. Koulumaailman hämmentävin piirre on se, että tuntitilanteet eivät useinkaan jälkeenpäin ajateltuna ole järkeviä. On hyvin helppoa huudella perästäpäin, että mikset toiminut tällä ja tällä tavalla. Tässä duunissa kuitenkin jokainen on sata lasissa läsnä koko persoonallaan, fysiikallaan ja henkisellä hyvinvoinnillaan, periaatteillaan, arvoillaan ja moraalillaan – ja ammattitaidollaan.

Mietin tilanteita, joissa omaa rooliani opettajana on päästy horjuttamaan, tilanteita, joissa ihminen on tullut eri tavalla esiin kuin tavallisesti.

Kun kokonainen luokka lauloi kuorossa, eikä tunnin pitämisestä tullut mitään – silloin poistuin opettajainhuoneeseen vuodattamaan väkisin pintaan pyrkineet kyyneleet, keräämään happea ja voimia luokan kohtaamiseen uudellen.

Kun oppilas ehdotti, että katsoisimme tunnilla pornovideoita, minä yllätys yllätys torppasin idean vain kuullakseni, että ”niin, eihän me voida katsoa niitä, kun sä esiinnyt niissä”. En enää muista, mitä sanoin, mutta muistan tunteen ja suuttumuksen äänessäni, kun lopuksi totesin, että tämänkaltaiset asiattomuudet eivät ole tervetulleita luokkaani. Viesti meni perille. Oppilaassa ja luokassa heräsi myötätunto: nyt tuo on tosissaan.

Kun oppilas haistatti paskat, sanoin ottavani yhteyttä kotiin ja otinkin. Kiroiluun tunnilla puututaan, jos kielenkäyttö on provosoivaa tai muuten epäasiallista. Satunnainen perkele ei vielä ole kuitenkaan yhteydenotonpaikka, ei edes vahingossa vilahtava v*ttu. Se sijaan luokkakaverille tai opettajalle haistattelu on eri asia.

Kaksi kertaa olen joutunut tilanteeseen, jossa uhkana on ollut totaalinen kasvojen menettäminen oppilaiden silmissä. Kasvattajan on määriteltävä rajat, joten katteettomia uhkauksia ei voi heitellä ilmaan.

Kun syy-seuraus -argumenttini oli heikosti asetettu, äidyin väittelyyn oppilaiden kanssa, mistä ei ikinä seuraa mitään hyvää. Mitä tapahtui? Järki otti onneksi tunteesta vallan, ja tajusin aika pian sanoa, että asettelin sanani hassusti, olen väärässä, olen pahoillani. Menetinkö kasvoni? Päin vastoin: paljastin ne, ja sain ne takaisin itselleni.

Kun taululle ilmestyi monisteita hakiessani kerrostalon kokoinen kirkkovene – höystettynä sitä ympäröivällä naisen vartalolla, olin pudota istualleni. Liitupiirros oli irvokas, häiritsevä ja loukkaava. Tässä tilanteessa joustovaraa ei ollut: vaadin anteeksipyyntöä, jota ei ikinä tullut. Koska kukaan ei voi kiskoa sanoja väkisin toisen suusta, otin oman auktoriteettini rinnalle toisen. Anteeksipyyntö esitettiin lopulta todistajien läsnäollessa rehtorin kansliassa. Siihen mennessä sekä oppilaan että minun tunteet olivat jo viilenneet, oli helppoa olla pahoillaan – puolin ja toisin.

Tunteet ovat tulleet myös peliin toisella tavalla.

Kun luokan kassasta puuttui rahaa, eikä tapaus ottanut selvitäkseen, minä itkin: avoimesti, aidosti ja koko luokan edessä. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin.

Kun yksittäinen oppilas itkee pahaa oloaan, minä lohdutan, joskus jopa halaan, jos etäisyys sen tuntuu sallivan. Käsi olkapäälläkin riittää. Yleensä olo helpottuu, ongelma selviää, itku vie pahimman pois.

Kun luokassa tapahtuu jotain hassua – eli joka päivä – minä nauran, usein jopa vedet silmissä. En naura oppilaille – nauran heidän kanssaan.

Kun opettaja osoittaa, että hei me ollaan samanarvoisia, samanlaisia, yhtä tärkeitä ja hyviä, hän saa myös sen kaltaista kohtelua: häntä ei pyritä tiputtamaan korokkeelta alas, vaan häntä kohdellaan tasa-arvoisena. Häntä kohdellaan ihmisenä. Kun opettajalla on tunteet, myös oppilailla saa olla tunteet. Kun opettaja näyttää tunteensa, ne herättävät myötätuntoa.

Olen päässyt helpolla. En tiedä, miten olisin toiminut tilanteissa, mikäli myötätuntoa ei olisi herunut, mikäli minun tunteitani ei olisi otettu tosissaan. Raivo. Kysymys, miksi en kelpaa. Ne tulevat väistämättä pintaan, jos minuus on uhattuna.

Samaa voi miettiä toisinkin päin: kun luokassa on kaksikymmentä päätä täynnä murrosikäistä tunnemyrskyä, on tämän joukonkin yhtä lailla annettava näyttää tunteensa. Kännyköitä siihen ei tarvita, mutta vastaväitteet ovat osa omien tunteiden selvitystyötä, niiden purkamista, päämäärätöntä hapuilua kohti eheämpää minää. Meillä opettajallakin pitää olla myötätuntoa – diftongien, derivaattojen ja diffuusioiden takana se kaikista tärkein asia on olla omana itsenä olemassa. Näyttää, että jokainen kelpaa, jokainen on tärkeä, muistuttaa, että jokaisesta on johonkin, jos vain haluaa. Osoittaa, että minä uskon sinuun – minä haluan luottaa sinuun. Mutta aina ei jaksa. Aina ei kykene. Ja sekin on elämää.

13113966_998916363510360_1843240936_n1

Mistä paljon puhuttu auktoriteetti sitten syntyy? Se syntyy luottamuksesta omaan minään ja taidosta olla läsnä, mutta myös luottamuksesta oppilaisiin. Kun luokassa syntyy tappelu, en aina ole aivan varma, mitä pienenä naisena voisin tehdä. Yleensä päädyin kertomaan tämän rähinöitsijöille: teidän pitää nyt lopettaa, koska minä en voi tehdä sitä teidän puolesta.

”Niin, koska sä oot niin pieni, sä et voi tulla väliin.”

”Niin, nimenomaan siksi.”

Tappelu on tähän mennessä lähes joka kerta päättynyt enemmän tai vähemmän reiluun kädenpuristukseen pukareiden välillä. Oma auktoriteettini ei lopeta tappelua, vaan osapuolien oma järki. Näinä hetkinä auktoriteetiksi on riittänyt nimenomaan luottamus ja usko: nuo oppilaat ovat järkeviä, kädenvääntö ei ole vielä niin pitkällä, etteikö järkipuhe tavoittaisi. Toisenlaisiakin tappelutilanteita toki on – niihin en ole itse joutunut menemään vielä väliin. Näissäkin tilanteissa opettajan järjen tulisi olla se, joka ohjaa toimintaa. Järki tuo turvaa, johdonmukaisuus tuo turvaa, kuten Tuukka Matilainenkin tekstissään muotoilee. Jos tapellaan, siihen puututaan. Jos loukataan, siihen puututaan. Jos rikotaan sääntöjä, siihen puututaan. Sääntöjen pitää kuitenkin olla ennalta tiedossa. Jokainen järkevä ihminen tietää tämän.

Satunnaisista hölmöyksistään ja hermojaraastavuudestaan huolimatta meidän kouluissa opiskelee oikeasti järkeviä tyyppejä. Tavallisesti riittää, että muistaa vedota tähän järkeen. Silloin ei tunne saa liikaa valtaa – ei opettajalla eikä oppilailla. Aina se ei riitä. Ja sekin on elämää.

Jotta tasapainoiluahan tämä on. Kun balanssi järkkyy, seuraukset eivät ole mukavia. Silloin uuvutaan, masennutaan, tarvitaan taukoa työnteosta. Sellaisina hetkinä pitäisi olla mahdollisuus paeta peiton alle, kaivautua koloonsa ja antaa koulun ja maailman olla. Sellaisina hetkinä ei pitäisi päätyä koko kansan eteen, olemaan heikkona ja epävarmana kaikkien osoiteltavana.

Minäkään en ole aina järkevä. Aina ei jaksa. Aina ei jaksa patistaa oppilaita kirjoittamaan sitä ainetta, aina ei jaksa puskea toista parhaimpaansa. Aina ei jaksa tosissaan vääntää ulkovälkistä, vaan antaa minuuttien lipua väitellessä ja lopulta kello soi ja inttäminen päättyy. Aina ei vaan jaksa. Joskus myös unohtaa. Viimeksi tänään unohdin arvioida yhden ryhmän kokeet. Kerroin sen luokalle, jolla oli ratkaisu valmiina: kirjoita arvosanat sillä välin, kun me tehdään tehtäviä. Unohtaminen, väsymys, ihmisyys. Kaikki tämä kuuluu opettajuuteen, kaikki tämä on vain inhimillistä. Tärkeintä on, että yleensä jaksaa, yleensä muistaa ja yleensä on järkevä. Että oppilaat voivat pääosin luottaa siihen, että tuo aikuinen tietää mitä se tekee ja mitä me tehdään, jotta meidän pienempien ei tarvitse. Se riittää.

Väsymys tai uupumus eivät ole tunteita, ne ovat olotiloja, jotka estävät valitsemasta oikein tunteen ja järjen välillä. Siksipä en voi muuta toivottaa kuin jaksamista meille, kollegat!

13687080_864811206996611_1975043785_n

 

 

Advertisements

2 thoughts on “Järki ja tunteet koulunpenkillä

  1. Janne L says:

    Hyvä Zanna!
    Pääosin olen kanssasi samaa mieltä, kaikesta en. Oppilaan ja opettajan ei koulun pienoisyhteiskunnassa mielestäni kuulukaan olla samanarvoisia, tasa-arvoisia, vertaisia. Ihmisinä kyllä.
    Pidän tavastasi kirjoittaa, kaivaa asioiden syitä, seurauksia ja tehdä kaikesta hiukan parempaa, kauniimpaa, hauskempaa ja helpompaa, kuin se todellisuudessa on. Välillä se myös ärsyttää – myönnän. Olen ehkä hiukan kateellinen.
    Toinen vaihtoehto on, että sinulle ja sinulla asiat vaan on paremmin, kauniimmin, hauskemmin ja helpommin kuin itsellä ja muilla kollegoilla. Ehkäpä sekin vain on seurausta hymyilevän tiukasta olemuksestasi. Osaavathan enkelitkin lentää, vain koska ottavat itsensä kevyesti.

    Tsemppiä tunteihin. Kilahdetaan kunnolla, jos kilahdetaan ja vaaditaan korkeatasoinempi elokuvakalusto sen taltioimaan!

    Terv. Oppilaisiin kilahtaneen sijaisesi sijainen vuosien takaa

    1. elääiloitaoppia says:

      Hei kiitos kommentista! Taidan käyttää käsitteitä paikoin huolimattomasti. Tarkoitan nimenomaan sitä, että opettaja ei ole ihmisenä oppilaita parempi. Väistämättä opettajan rooli koulussa on olla se jolla on valtaa esimerkiksi puhaltaa tarvittaessa peli poikki – mutta se ei tee hänestä parempaa. Mutta varmaan tässä on meillä myös hienoinen näkemyserokin. 🙂

      Mä luulen, että kepeys on mun tapa selvitä tästä duunista ja elämästä yleensä. Jotta se ei käänny mua itseäni vastaan, se on valjastettava hyötykäyttöön, voimaksi. Ärsyynny toki, mutta älä suotta liiaksi. On mullakin pahoja päiviä ja vaikeita asioita. Taidan vaan unohtaa ne helposti.

      En näin ollen usko, että kenelläkään on sen helpompaa kuin toisella – ei edes minulla. 😉 Toisaalta totta on, että kohtaan eteentulevat asiat yleensä hyvän kautta. Jotta uusia kilahteluja odotellessa. Olkoot nekin opettavaisia kokemuksia, askeleita kohti entistä parempaa opettajuutta?! 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s