koulu, Uncategorized

Kohtaaminen on pienissä sanoissa

Näytöllä tyhjää, ulkona ensilumi. Työviikon jälkeen on aika taas omien ajatusten tulla. Niitä ei ole paljon, vaikka samalla liikaa.

Jossain on irtisanottu opettaja. Mietin, hoidanko itse työni tarpeeksi hyvin. Luotan hoitavani. Merkkejä siitä on.

On oppilaat, jotka kysyvät neuvoa, pyytävät apua. He luottavat siihen, että voin auttaa.

On oppilaat, jotka jaksavat ilahduttaa. Tulevat näyttämään hassuja nettimeemejä, kertovat kommelluksistaan, kirjoittavat oivaltavia esseitä, kertovat kuulumisiaan, nauravat. He luottavat siihen, että heitä kuunnellaan.

On oppilaat, jotka protestoivat, jättävät kirjat tunnin ajaksi reppuun, mutta jotka samalla muistavat sanoa huomenta ja kysyvät luvan, kun pitää mennä vessaan. Kuuntelevat, kun on asiaa. He luottavat siihen, että satunnaisesta epäasiallisuudesta huolimatta he ovat olemassa yhtä täydellisinä kuin muutkin – että heilläkin on oikeus olla.

Merkkejä myös päinvastaisesta on.

On päiviä, jolloin uneton yö painaa liikaa, puolille öin venynyt tuntien suunnittelu painaa liikaa, jolloin elämä painaa liikaa. Silloin kärsivät he, jotka kaipaavat työrauhaa. Väsyneenä ei jaksa puuttua kaikkeen luokassa tapahtuvaan. Silloin jaksaa pitää huolen vain välttämättömästä: että on opiskeltava aihe, on tehtävät, on aikaa tehdä niitä ja opettajalla aikaa neuvoa. Jos joku pelailee samalla kännykällä tai lautailee internetin laineilla, olkoon niin. Rutiinit ja rajat ovat tärkeitä, mutta poikkeus silloin tällöin vahvistaa säännön.

On hetkiä, jolloin ei ole keinoja saada oppilasta tarttumaan kynään ja kirjoittamaan, painelemaan näppäimistöä ja tuottamaan tekstiä. Hylätty arvosana ei ole pelote, jos kirjoittamattomuuden taustalla on jo muutenkin oma epävarmuus. Kun ei voi kirjoittaa ihan vain siksi, että ei tiedä, miten aloittaa, mutta kova kuori on ja estää myöntämästä heikkouttaan. Aikalisän paikkahan tuo silloin. Ja että muistaa muistuttaa, että apua on, jos sitä vain suostuu ottamaan vastaan.

Mutta enemmän on merkkejä tilanteen tasalla olemisesta. Enemmän on merkkejä siitä, että osaan – jopa mykistävää, positiivista palautetta suoraan esimieheltä. Sellaiseen ei osaa varautua, se hämmentää. Ihan kuin lapsena, jos joku kehuu, kertoo huomanneensa.

Näytöllä tekstiä, ulkona ensilumi. Ajattelen kuluneita viikkoja.

Jakson loppu on yhtä väsymisen välttelyä ja tietokoneen ääreen nukahtamista. Silloin on priorisoitava. Silloin ei hiota digimateriaaleja huippuunsa, silloin luotetaan oppikirjaan ja tauluun ja liituun. Silloin tingitään menetelmien moninaisuudesta, ja keskitytään siihen, mikä on tärkeintä: oppilaan kohtaamiseen. Siitä ei tingitä.

Kun kohtaa oppilaat, he kohtaavat sinut.

”Ope, miks sä oot tänään noin väsyneen näköinen?” (Kerron olevani väsynyt.)

”Pitäisikö sun nukkua enemmän?” (Kerron menneeni ajoissa nukkumaan, mutta en sitä, että heräsin puoli kolmelta valvomaan.)

”Ihan sä näytät samalta tänäänkin, ehkä silmät vähän vaaleammilta.” (Kerron unohtaneeni meikata.)

”Voinko mä ottaa kuvan sun väsyneistä kasvoista?” (Tämän kiellän.)

Sillä niihän me täällä olemme, ihmisinä, siinä missä oppilaatkin. Roolitta voi olla oma itsensä myös väsyneenä. Roolitta voi vain olla ja nauttia oppimisesta, opettamisesta, ohjaamisesta – väsyneenäkin.

Oppilaan kohtaaminen on lopulta pieniä asioita: Mitä kuuluu? Onko kylmä? Joko olet valmis? Tarvitseko apua? Muistitko läksyt? Otapa kirja esiin? Onko nälkä? Oliko hyvää ruokaa?

Kysyminen kertoo, että sinä olet minulle olemassa. Sinun läsnäolosi tässä koulussa merkitsee minulle paljon ja olet tärkeä.  Jokainen haluaa olla tärkeä. Jokaisella on oikeus olla tärkeä jollekin.

Opettajan kohtaaminen ei ole sen kummempaa. Mutta se ei ole oppilaan tehtävä. Se on hyvin tehdyn työn paras bonus ja se on pikku hiljaa omaksuttavien hyvien tapojen tehtävä. Ja se on kollegojen tehtävä.

Näytöllä tekstiä, ulkona ensilumi. Viikonloppuna aion ihmetellä hiljalleen putoilevia hiuteleita, nukkua päiväunet ja käpertyä lukemaan kaksivuotiaani kanssa kirjoja traktoreista, pesukoneista ja pienistä unettomista kissoista. Uusi viikko ei pelota.

Tajuan, että saan olla kiitollinen taas uudesta työviikosta.  Siitä, että on kollegat, joiden apuun voin luottaa – ja että on kollegat, jotka luottavat minun apuun. Siitä, että minua ei ole jätetty yksin. Siitä, että minut huomataan.

Oppilaan kohtaaminen on itsestäänselvyys – mutta niin pitäisi kollegan kohtaaminenkin olla. Opettajan oikeus olla olemassa omana itsenään on ihan yhtä tärkeä kuin oppilaan oikeus. Molemmat täytyy turvata.

Käytävillä meteliä, ulkona ensilumi. Sinne ne ryntäävät, nuo nuoret, tarttuvat kiinni kahden päivän antamaan touhotusmahdollisuuteen. Villiintyvät viikonlopusta, vapaudesta. Itse en ehkä ihan enää villiinny – mutta virkistyn takuulla. Ja yritän parhaani mukaan taas maantaina olla olemassa ja kyselemässä: ”Miten sinun viikonloppusi meni?”

14624335_1133519243409744_1511523773147250688_n1

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s