koulu, oppiminen

Väsyneen opettajan onnenhetkiä

Maaginen viikko. Väsynyt viikko. Viikko tiukkoja aikatauluja ja yhtä lailla hämmentäviä pysähtyneisyyden hetkiä täynnä.

Onnea on lähteä töihin ja huomata, että tie on poikki ja sitä joutuukin käyttämään kiertotietä. Onnea on nimittäin se, että kun kiertotie mutkittelee läpi peltojen ja metsämaisemien, läpi marraskuun ja lumeen peittyneen luonnon, kiire katoaa, on ajettava hiljaa, tarkkailtava mäennyppylöiden takaa löytyviä mutkia, oltava tarkkana ojien kanssa. Uusissa maisemissa on mahtavaa ajaa hissutellen: aamun valjetessa eteen avautuva maisema asettaa ajajan kartalle, paikantaa, tartuttaa jalat tukevasti maahan.

Onnea on puhua työkaverin kanssa samaa kieltä vaikka siitä, että nuo teinihirviöt, joita jatkuvasti parjataan mediassa ja joiden käytöstä päivitellään, ovat ihan oikeesti vain huomiota ja tukea vailla. ”Ei mua kiinnosta” tarkoittaakin ”autatko vähän”. ”Tää on tylsää” tarkoittaa ”kun nää käsitteet on niin vaikeita, että on ihan sama kuin olisi vieraan kielen tunnilla, niin mä en tajuu”. Että kun menee siihen viereen ja jaksaa vähän tarinoida, niin ei se olekaan enää tylsää. Mikään. Ei edes kirjallisuushistoria. Eikä täällä mitään hirviötä ole – kunhan vain ihan tavallisia nuoria.

Onnea on se, kun käytävillä tapahtuu. Välitunneille mahtuu naurua, moikkailuja, musisointia jopa. Sinne mahtuu avuntarvitsijoita, kuulumistenkertojia, niitäkin, joita pitää patistella hyväntahtoisesti ulos, joiden perässä juostessa askelmittari repeilee liitoksistaan. On myös jurottajia, sympaattisia jurottajia, niitä, jotka ovat päättäneet, että minähän en tuolle puhu. Siinä päätöksessä on yhtä lailla jotain tärkeää. Siinä päätöksessä on tarve vielä kasvaa, määritellä itsensä suhteessa muihin, aikuisiin, minuun, juuri tuohon. Jurottajillekin sanotaan huomenta ja moikka-moi. Jonakin päivänä he vastaavat. Ja se jos mikä on onnea.

Onnea on se, kun joku katsoo suomen kieltä syvälle silmiin ja ymmärtää. Se, kun jollekin tämä kokonaisuus, tämä merkityksiä ja mahdollisuuksia pullollaan oleva kokonaisuus onkin vielä enemmän: täynnä tulkinnan tasoja, oivalluksen tielle ohjaavia tienviittoja, pullollaan tapoja sanoa uudestaan ja toisin ja vielä viidennellä tavalla, ymmärtää eri tavoin ja kaikin tavoin, tehdä sanoista selvää. Kun metaforat syntyvät uudelleen ja tavoittavat taivaankaton, viipyilevät korkeuksissa, alkavat soida. Kun ei itsekään tarvitse perustella, mikä kielessä on niin hienoa – kun se joku sen jo ymmärtää.

Onnea on saada mahdollisuus uuden oppimiseen tai jo opitun ja hyväksi havaitun mieleen palauttamiseen. Kun tarvitaankin entistä enemmän toiminnallista oppimista, kun käsitteet yksin eivät enää riitä, kun saa haastaa itseään uudella tavalla. Ja kun aivojen asennonmuutos onkin ykskaks itsestään selvää, kun tutut ja turvalliset – ja vaivattomat – valmiit tehtävät lähtevätkin tanssiin draaman kanssa, kun abstraktit tavoitteet muuttuvat konkretiaksi ihan todenteolla ja luokkahuoneen rajat vääristyvät juuri oikealla tavalla.

Onnea on kuorolaulu kesken viikon. Se, kun päivä on ollut se perinteinen, se tavallinen opettajan päivä, jolloin edes vessatuokion verran ei voi joustaa, ja siinä sitten tuntien vihdoin tavoittaessa tyhy-iltapäivän tajuat, miten olisi jo mentävä, mutta äänenavaus on jo menossa, joten itse et ehdi. Mutta niin voi Kalliolle kukkulalle soida kauniisti ja toiseen ääneen virittäytyminen sekä sambarytmit viedä mennessään, että hätä ei olekaan enää minkäännäköinen, vaan sitä vaan laulaa sielunsa syvyyksistä ja nauttii, kun ei ole kiire mihinkään. Vaikka laulun jälkeen sitten onkin.

Sillä onhan tämä työ suurimmaksi osaksi pelkkää onnea. Meidän koulut on nimittäin kansoitettu nuorilla, jotka ovat valmiita auttamaan, antamaan parastaan, oivaltamaan. Nuorilla, joiden aitous hämmästyttää joka päivä. Nuorilla, joiden maailmaan opettajille on annettu aitiopaikka mutta joiden elämää ajatellen opettajat ovat silti vain ohikulkijoita, sivustakatsojia, väliaikaisia kanssamatkustajia.

Vaikka omat vanhat stressioireet unettomine öineen ovat taas täällä, annan niiden olla. Otan sen sijaan näistä päivittäisistä onnenhetkiä kiinni. Tartun siihen tavalliseen ja tärkeään, teen asian kerrallaan. Sillä juuri siinä tavallisessa on se onni: Että luokissa on hyvä tekemisen meininki, perjantaisin ehkä vähän vallattomampi, mutta silti aito, lämmin ja vapautunut. Että opettajainhuoneessa on tuoretta kahvia. Että aanelosten, abittien ja arviointien keskellä täällä ollaan yhdessä, isot ja pienet. ❤

img_20150809_202200

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s