koulu, opettajuus, oppiminen

Hajanaisia ajatuksia opetustyön muutoksesta

Lukio. Äidinkielen ja kirjallisuuden kurssi. Tehtävänä pitää puhe.

No onhan se kamalaa. Etenkin kaikkea julkista puhumista kammoksuvalle 17-vuotiaalle. Luokassa kun on ne kaikki muut sanavalmiit ja sitten se yksi ujo – niitä ujoja on aina jokaisen kuvitelmissa se yksi.

Se tarttuu korviini vahingossa, se kysymys: ”Saisiko puheen pitää välitunnilla pienemmälle porukalle, vaikka kahdelle parhaalle ystävälle? Kun muuten pelottaa liikaa?”

En muista enää vastausta, koska itsekin olin yksi noista 17-vuotiaista pelokkaista. (Puheeni pidin kuitenkin koko luokalle, valitsin vielä puhekurssinkin tuon pakollisen kokemuksen jälkeen. Pelkäsin ja pidin puheita – ja nyt nautin julkisesta esiintymisestä, ainakin vähän.)

Opettajan reaktiosta muistan paljonkin. Hän kiitteli, että opiskelijat toivat hänen tietoonsa julkiseen (luokassa) esiintymiseen liittyvät vaikeudet. Hän paljasti, ettei itsekään pidä esillä olosta. Hän puntaroi toimintaansa opettajana. Hän kuuli huudon ja vastasi siihen puhumalla ja ymmärtämällä.

Hieno opettaja, ajattelin.

– – –

Perusopetus. Äidinkielen ja kirjallisuuden tunnit. Tehtäviä jos jonkinlaisia.

On ryhmätöitä. Osa oppilaista haluaa työskennellä yksin. Se onnistuu. Ryhmässä työskentely sen sijaan ei. Jos on vaikeuksia sopeutua, vaikeuksia ymmärtää toisen ajattelua, on lähes aina luvallista toimia vaihtoehtoisesti yksin. Pakottaminen ryhmätyöhön ei saa olla oppimisen este.

”Oletko muilla tunneilla ryhmissä tai parin kanssa?” kysyn. Silloin kun tehtävän luonne väistämättä vaatii, saan vastaukseksi. Se riittää minulle.

On puheita ja esitelmiä. ”Saako tän puheen pitää istualtaan?” Saa. ”Voidaako me näyttelemisen sijaan vaan lukea tää meidän työ?” Voitte. ”Voinko mä lukea vähän helpomman kirjan, kun mulla on se lukivaikeus?” Voit.

Osa erityistarpeista tulee otettua huomioon jo valmiiksi. Jos ryhmässä on kirjoitustaidoiltaan heikkoja, on vaihtoehtona aina laatia miellekarttoja, aikajanoja, visuaalisia esityksiä, you name it. Käsitteitä opiskellaan draaman keinoin, tehdään sanoja toiminnan kautta tutuiksi.

Entisistä kriteereistä on tingittävä jatkuvasti. Jos ennen opetus suunniteltiinkin sen nopeimman etenijän mukaan, nyt mennään myös hitaimman ja tuettavimman ehdoilla, toisaalta samalla yritetään motivoida sitä parasta oppilasta tsemppaamaan kohti ääretöntä ja sen yli. Välillä on vain todettava, että arviointiasteikko 4-10 ei riitä, kun se ryhmän paras olisi 15 ja heikoin ehkä kakkonen. Siksi sanallinen arvointi tuntuu tervetulleelta – mutta ei jatko-opintoihin tosin pääse kiinni vain ”hyvällä yrityksellä” ja ”itsensä ylittämisellä”.

– – –

On hienoa, että oppilaat osaavat ja uskaltavat pyytää apua ja tukea. On hienoa, että nykymenetelmillä sitä on mahdollista tarjota. Että eriyttäminen ei ole enää vain sitä, että paras tekee puolet kirjasta ja heikoin puolet ensimmäisestä tehtävästä. Tai että osa pitää puheensa koko luokalle, osa välitunnilla vain kavereille.

Mutta uuvuttaahan tämä. Sosiaalinen media on tällä viikolla herännyt väsyneen alakoulun opettajan hätähuutoon. Mitä siihen huutoon olisi vastattava? Että hellitä? Aseta työllesi rajat? Lepää? Tee kivoja asioita?

Ei se auta. Yhdyn samaan hätähuutoon. Digi-ja-ding-dongin omaksuminen vie aikaa. Abitti-koulutuksessa kollega totesi aidosti ja kaunistelematta, että onhan näiden digikokeiden laatiminen aikaavievää verrattuna tavallisiin kokeisiin. Kyllä uusi pitää omaksua, mutta millä ajalla? Sillä, mikä ennen oli omaa?

Uusi OPS on oma lukunsa. Jollain forumilla luin tärkeän havainnon siitä, että koska uuden opsin mukaisia valmiita materiaaleja ei ole, opettajat joutuvat tekemään kaiken itse. Eriyttävien ja erilaiset oppijat huomioivien tuntisuunnitelmien laatiminen  vie osansa. Kaikki tämä pitäisi tehdä samassa ajassa kuin ennenkin. Itse nukahdin eilen istualleni olohuoneen lattialle kesken työnteon – mikä on ihan ymmärrettävää, kun työpäivä oli kestänyt ensin kahdeksasta kuuteen ja sen jälkeen suunnittelu- ja arviointityö seitsemästä kymmeneen. Väsyttäähän se.

Eivät kaikki päivät ole samanlaisia. Suurin osa silti on. Omalla kohdallani kyse on valinnasta – teen mittavan määrän ylitunteja, mutta kaikilla ei näin ole. Jo ihan perustyö uuvuttaa, jos vapaa-aika kutistuu minimiin.

– – –

Opettajat ovat kouluilla vastaamassa oppilaiden tarpeisiin, ottamaan heidät ja heidän tapansa oppia huomioon. Se ei ole uutta. Koko ajan huomioitavaa on vain enemmän ja enemmän. Kuka ottaisi huomioon opettajat? Kuka muistuttaisi, että jos työmäärää ei enää voi hallita, on aika olla jotain muuta kuin tunnollinen ja omistautua työlle, että työn tarkoitus ei ole, että päässä alkaa piipittää. Että on aika ottaa aikalisä, huutaa ääneen, että tää ei voi olla näin (ja panna stereot lujempaan)?

Koulumaailma. Tämä hetki. Tulostan arvioinnit, sammutan työhuoneeni valot. Jätän ensi viikon suunnittelun sunnuntaille. Kunhan joululoma tulee, muistan pyhittää lepopäivän.

img_20161116_093008

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s