Oppitunnin verran omaa aikaa viikon päätteeksi – näin se kului

Syön pullaa. Kiitos lukion kakkosten tytöt, joiden yrityskurssin projekti pitää huolen jokaperjantaisesta sokeriannoksesta. Talvenvaralle vararavintoa, täydellistä.

Kuuntelen hiljaisuutta. Kun päivä on täynnä tarinoita ja kysymyksiä, oivalluksia ja vastaväitteitä, kakofonista mölinää jopa, on perjantain tuntien jälkeinen tuokio itsekseen omien ajatusten kanssa enemmän kuin tarpeen.

Tarkistan, ovatko ripsivärit poskilla. Sitä sattuu, kun nauraa niin että vedet valuu silmistä. Sanotaan, että improvisoiti on yhtä aikaa sekä vaikeaa että helppoa, mutta joka tapauksessa mukavaa. Kuinka mukavaa on, että koko ryhmä ihania yläkoululaisia makaa erikokoisissa kasoissa toistensa päällä, koska ovat kahvinkeitin, lentokone tai lauma eläimiä tai koikkelehtii pitkin ritisevää jäätä, pakoon pelottavia liejukäärmeitä tai yrittäen hiipiä lattialankunkaan narahtamatta. Kuinka mukavaa on, että voidaan heittäytyä kesken päivän kiinni fiktioon, kadottaa taju omasta itsestä ja hypätä urheilukatsomoon, köydenvetokisaan, aikamatkalle, juhliin. Kuinka mukavaa on huomata ilo ja innostus niin esiintyjissä kuin katsojissa, kuinka mukavaa on, kun kohtaus on pakko lopettaa vain siitä syystä, että on antanut niin kaikkensa, että täytyy huilata, hengähtää, kun naurulle ei tule loppua. Kuinka mukavaa on palkita toisiaan aplodein, hurraahuudoin, selkääntaputuksin. Kuinka mukavaa.

Tulostan aamupäivällä uurastetut vastaustekstit. Palautan mieleeni omat lukioajat, abivuoden. Se tuntuu yhtä aikaa muistona kirkkaalta ja sumealta. Se, kun ystävä tuli ajokokeesta kesken ruotsin tunnin ja opettaja onnitteli kesken lauseen. Se, kun varasimme sählyvuoron koululta, kun meidän vuoro oli poikia ennen ja sitä oli yhtä aikaa huono ja hyvä, niin kuin elämässä yleensäkin. Vajaa ja täydellinen, ihmeellinen ja tavallinen. Ja kun sählyvuoron jälkeen saatettiin yksissä tuumin päättää suunnata illaksi kaupungille, aamuöihinhän se yleensä venyi. Opiskelinko? Opiskelin. Selätin kurssin yksi kerrallaan, mutta muistot ovat enemmän möhkälemäisiä hahmoja viikoista, kuukausista, henkilöitä seisomassa liitutaulun edessä, ihmisiä käytävillä, ääniä luokista. Voimakkaan parfyymin tuoksu aina sen tietyn pojan jäljessä. Sen minä muistan. Lukio ei ole vastausteksteissä, se on kokemuksessa, käsityskyvyn avartumisessa. Sitä en vain muista – sen tiedän.

Huokaan syvään. Olen taas viikon verran enemmän opettaja kuin aikaisemmin. Kokemus vie eteenpäin, se helpottaa viikkojen kulkua. Olen lukenut tällä viikolla hämmennyksestä, joka syntyy kun koulutus ei olekaan valmistanut tähän työhön, jota opetusalaksi kutsutaan. Olen lukenut ehdotuksia, joilla opettajankoulutusta voitaisiin parantaa. Hyviä ja huonoja, ihan niin kuin elämä itse – täynnä vastakohtia, pätevyyttä ja epäpätevyyttä, valmiutta ja sitä kun ei vielä ihan ole siellä missä haluaisi olla. Tajuan olleeni onnekas: sain ensimmäisessä työpaikassani turvaa, tukea, kannustusta ja luottamusta, sain työskennellä käsittämättömän hyvien ammattilaisten rinnalla. Heidän vierellään oli helppo kasvattaa omaa ammattitaitoa, oppia kohtaaminen kohtaamiselta, mitä kaikkea opettajan työ on. Heidän vierellään oli helppo ymmärtää, mihin kaikki aivokapasiteettia kuormittava teoreettinen tieto soveltuu – miten se hyödyttää minua opettajana parhaiten. Samaa turvaa, tukea, luottamusta ja kannustusta olen saanut kokea myös tämän vuoden pestissäni. Kukaan ei ole yksin, kaikilta voi kysyä. Toivon, että kaikilla olisi yhtä hyvin. Että ensimmäinen shokkivuosi olisi paras mahdollinen alku uralle. Että kaikki vuodet toisivat rinnalle ne täydellisen vajavaiset kollegat, joiden avulla jaksaa.

Pakkaan repun. Ensi viikolla ohjelmassa on näytelmäkirjallisuutta, dekkareita, kirjallisuusanalyysiä ja Aleksis Kiveä. Oi Romeo, kuulen jo huudot korvissani! Minä elän! kuuluu myös. Fantasiaan on sukellettu tällä viikolla draaman avulla, dekkareihin voisi päästä kiinni seuraamalla johtolankoja. Jotain salaperäistä ja seikkailuun houkuttavaa. Kuka on syyllinen? Kirjallisuuden maailma on ihmeellinen – samoin Aleksis Kiven elämä.

Koulu on ihana paikka äidinkielen opettajan silmin. 🙂

 

15253214_1247270145330313_5426153165122699264_n

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s