”Mulla ei oo motii” – eikä ihme

Vanhempainilta vuosia sitten. Opettajat esittelemässä suu vaahdossa mitä mielenkiintoisempia valinnaisainekursseja. Minäkin. Sisältöjä ja tavoitteita, toimintatapoja ja menetelmiä. Sekä lopuksi koko koululaitosta jo jonkin aikaa kuorruttanut lause: ”Tällä kurssilla opiskelu on oikeesti kivaa.”

Jos voisin, kävelisin puristamaan sen vanhemman kättä, joka esittelyjen jälkeen pyysi puheenvuoroa ja totesi: ”Mikä ihme tätä koulua vaivaa? Ei täällä tarvitse pitää mitään kivoja kursseja. Opiskelu on työtä. Oppiminen vaatii työtä. Ei sen tarvitse olla lähtökohtaisesti kivaa. Ei koulun tarvitse olla kivaa. Pitäkää hyviä kursseja – älkää kivoja kursseja.”

Opettajat toistelevat yleisen diskurssin mukaista mantraa koulun tavoitteesta olla viihtymisen ja mukavuuden paikka. Oppilaat samoin. En syytä meitä enkä heitä – tähän meitä on ajettu, tämä on ajan tapa. Julkisessa keskustelussa nousee jatkuvasti esiin se, miten epäkiinnostavaa esimerkiksi vanhanaikanen ”taulu ja liitu” -opetus on, miten kouluviihtyvyys on nollissa, miten koulu on vain tyttöjä varten ja pojat unohdetaan. Asiantuntija toisensa jälkeen yhtyy samaan virteen, viimeisimpänä kasvatusalan guru ja henkilökohtainen suosikkini, professori Liisa Keltinkangas-Järvinen – jonka kanssa toisaalta olen monesta asiasta samaa mieltä. Hän kuitenkin antoi MTV3:lle antamassa haastattelussaan ymmärtää, ettö koulu on muinaisjäänne ja siellä on tylsää. On opettajien syy, että pojilla ei ole motivaatiota. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Oppilaiden ei motii -jargon ei ole syntynyt tyhjästä – se on osa tämän päivän diskurssia.

Koulu on vastannut tähän rutinaan pelolla. Minäkin huomaan sortuvani välillä samaan. Entä jos pidänkin tylsän tunnin? Entä jos tämän opiskelu ei olekaan mielenkiintoista? Opettajat tuntuvat jopa kyselevän tähän ongelmaan ratkaisua toisiltaan. Miten abikurssin sisältöjä saisi kiinnostavaksi, huudellaan. Herra siunaa, jos ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvaa opiskelijaa ei kiinnosta kokeisiin valmistavat sisällöt, niin sanoisin, että antaa sitten olla. Ei työtäkään saa puristettua mukavaan ja kiinnostavaan muotoon: joskus on vaan pakko painaa pitkää päivää.

Mitä sitten pitäisi kysyä, mitä pitäisi pelätä? Itse yritän muistaa kysyä, että entä jos oppilaani eivät opi tätä asiaa omiin tarpeisiinsa ja tavoitteisiinsa nähden riittävän hyvin. Mitä sitten? Tai mitkä ylipäänsä ovat ne kunkin henkilökohtaiset tarpeet ja tavoitteet? Osaanko ohjata jokaista oppimaan juuri hänelle tärkeistä lähtökohdista.

Oppimisen lähtökohta ei pidä olla siinä, mikä on modernia ja mikä on kivaa. Motivaatio ei löydy pelillisyydestä eikä draamallisista menetelmistä, jos takana on vain ajatus tehdä oppitunnista mielekäs ja mukava kokonaisuus. Motivaatio löytyy kokemuksesta, jota voisi kutsua natiiviamerikkalaiseen tapaan nimellä ”Tämän minä hallitsen ja nyt voin rakentaa tämän päälle uutta tietoa”. Samasata muistuttaa myös Keltinkangas-Järvinen: ”Me tiedämme sen, että motivaatio syntyy siitä, kun lapsi osaa jotain.” Jos sen saavuttamiseksi käytetään draamakasvatusta – hyvä. Jos sen saavuttamiseksi käytetään uusinta teknologiaa – hyvä. Jos sen saavuttamiseksi opettaja kokee parhaaksi pitää kalvosulkeisia ja tuntikokeita siihen päälle – hyvä. Menetelmäksi on valittava se, joka kulloinkin tuntuu sekä opittavana olevan asian että opiskelevan ryhmän kannalta toimivimmalta.

Uskoisin juuri tämän päivän opettajien olevan kiinni siinä, mikä on olennaista: Nykykoulu ohjaa toimintaan, aktivoi, pyrkii miettimään, miten erilaiset oppijat saavat opetuksesta irti parhaimman hyödyn. Arvosanoja ei anneta pelkkien koenumeroiden perusteella, vaan osaamistaan voi osoittaa heittäytymällä draamailemaan, pitämällä esitelmiä, kirjoittamalla, tarinoimalla, ottamalla opettajan roolin, tietovisailemalla. Keskustelemalla luokassa. Yrittämällä. On okei olla se, joka kommentoi, kyseenalaistaa ja on äänessä, mutta yhtä oikei on olla se hiljainen puurtaja, joka tekee, osallistuu, mutta kaipaa rauhaa. Se, mikä ei ole okei, on lyödä leikiksi ja lasketella koulun läpi sluibalemalla. Se ei ole okei. ”Mulla ei oo motii” ei ole okei.

Tällä viikolla uutisoitiin suomalaisten poikien taitojen romahtamisesta luonnontieteissä (HS 29.11.2016). Pitkäjänteinen työ on vierastaa eikä kodeissa lueta. Tämä kaikki kiertyy yhteen motivaation puutteen kanssa. Koulun vauhdista tipahdetaan entistä aikaisemmin. Mitä pidemmälle mennään, sitä vieraampaa kieltä koulussa kaikkine käsitteineen puhutaan. Mitä kauemmaksi käsitemaailma karkaa oppilaan omasta osaamisen tasosta, sitä vähemmän motivaatiota löytyy. Kierre on valmis. Opettajat syyttävät yhteiskuntaa, koteja ja toisiaan, kodit syyttävät koulua, koulu uudestaan yhteiskuntaa, yhteiskunta kiristää nyörejä, koulu alistuu, kodeissa menee heikosti, yhteiskunta kiristää nyörejä entisestään ja käskee koulua pärjäämään ja tehostamaan ja kouluhan tehostaa ja nostaa kädet pystyyn. Kodeissa ihmetellään, hukutaan huoliin, ei ole aikaa lukea ja istua alas, koska jo aamusta iltaan jaksaminen on yhtä kamppailua ja sinne se kasvana pieni unohtuu, täppärin viereen, ihmeissään, ja kuvavirta vie ja tuo eikä kukaan enää kerro satuja. Se tärkein hukkuu: pieni ihminen täynnä kysymyksiä ja halua tietää, mutta kysymysten esittäminen ei enää onnistu, koska sanat puuttuvat. Siinä eivät emojit eivätkä iPadit auta. Ja tulos on, että motii ei vaan oo.

Itselläni on hyvin erilaisia opetusryhmiä. Yhdessä toimii toiminnallinen, tutkiva ja keskusteleva oppiminen. Mitä enemmän haastetta, mitä korkeammalla tähtäin on, sen parempi. Halu ylittää itsensä on huikea. Yhdessä ryhmässä on selkeä kahtiajako: puolet väestä vaatii koko ajan lisätehtäviä ja haastetta, toinen puoli ohjausta ja asioiden tutkimista yhdessä. Yhdessä ryhmässä ainoa motivaattori on saada tehtävästä arvosana – pelkän tekemisen takia mitään ei tapahdu. Toiminnallisuus ei toimi – yritetty on. Osa ryhmistä toimii itseohjautuvasti – tunnin aluksi riittää lyhyt ohjeistus ja sen jälkeen alkaa tapahtua. Oma roolini on kierrellä, keskustella, auttaa ongelmakohtien yli. Osa taas vaatii palauttamisen opittavan aiheen pariin viiden minuutin välein, muuten ote herpaantuu. Toisin sanoen minun on opettajana oltava koko ajan tuntosarvet tanassa, suhteutetteva omia, hyviksi havaitsemiani menetelmiä kunkin ryhmän tarpeisiin, testattava, uusiuduttava, heittäydyttävä samalla pitäen kuitenkin yllä tunnelmaa pysyvyydestä, turvallisuudesta ja ennustettavuudesta. Haastavaa. Mutta elämä on. Eikä yrityksistä huolimatta motivaatiota silti aina kaikkiin ryhmiin synny. En silti lakkaa yrittämästä. Mutta jos todellisuus on mustaa, mistä löytyy ilo yrittää?

OPS määrää tavoitteet ja sisällöt, mutta opettaja menetelmät. Totta kai opiskeltava aihe täytyy tuoda oppilaan maailmaa lähelle, puhutaanhan juuri motivoinnista. Jossain ollaan kuitenkin menossa vikasuuntaan, jos ajatus opittavan sisältöaineksen tuomisesta motivoiudusti lähelle oppilaan maailmaa on johtanut siihen tilanteeseen, jossa koululaisen suosikkilauseessa juuri tuon motivaation huudetaan puuttuvan. Tässä on se ristiriita: ollaanko siis motivaatiota etsitty suotta monipuolisista toimintatavoista ja erilaisista menetelmistä? Olisiko sittenkin parempi kääntää katse siihen oppilaan ja opittavan asian jälkeen kaikista olennaisimpaan: opettajaan.

Me – ja nyt tarkoitan meillä opettajia ja muista kasvatusalan ammattilaisia – olemme kirjava joukko. Me olemme erilaisia temperamenteiltamme, löydymme introvertti-ekstrovertti -janan jokaisesta kohdasta ja aivan sikin sokin. Me tiedämme eri asioita, me osaamme eri asioita – ja meidän täytyy hallita eri asioita osataksemme toimia juuri omassa työssämme parhaalla tavalla. Tuntuu hulluudelta yrittää tiivistää yhden valtavan kokoisen ammattikunnan työtä sellaisiin mustavalkoisiin lauseisiin, kuten poikien motivaation puute on opettajien vika. Sitä paitsi jos tällä tavalla lähdettäisiin etsimään syyllisiä, pitäisi jälkiä seurata aina opettajakoulutukseen asti. Puskevatko opettajainkoulutuslaitokset jatkuvasti työelämään ammattilaisia, joilla ei olekaan ammattitaitoa?

Olenko näillä sanoilla tuomitsemassa julkisen keskustelun? En. Se on tärkeää ja sitä pitää käydä. Vain etsimällä uusia tapoja oppia ja opettaa koulu voi kehittyä. Mutta keskittymällä keskustelussa ainoastaan koulun huonoihin puoliin ja epäkohtiin viestitämme kasvavalle sukupolvelle, että näin me ajattelemme – ajatelkaa tekin. Voisiko keskustelun vaikka lopettaa hetkeksi, ottaa se kasvava sukupolvi kainaloon, istua alas ja lukea sille. Ennen kuin on valmis sanomaan mitään luonnontieteistä ja fysiikan laeista, olisi hyvä tietää jotain siitä, minkä lakien mukaan täällä ollaan ihmisiä. Juuri nyt näyttää siltä, että niiden lakien mukaan täällä elää syyllisiä janoava joukko, joiden elämäntehtävä on asettaa koulun pää penkille ja pakottaa se myöntämään vanhanaikaisuutensa ja epäonnistuneisuutensa.

Koulu pitäisi nostaa jalustalle, korostaa sen tärkeyttä, korostaa koulutuksen, sivistyksen, tietojen ja taitojen tärkeyttä. Nykyinen diskurssi lapiona kaivamme vain omaa hautaamme. Koulu ei saa olla arjen viihtymisen jatke. Sen tulee olla paikka, jossa opitaan tekemään pitkäjänteistä työtä, opitaan oppimaan, opitaan ajattelemaan.

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s