draamakasvatus, koulu

Hiiteen digi – meidän äikässä draamaillaan!

Se on sitä kun haluaa tarttua härkää sarvista – ja tänä syksynä tuo on ollut se digihärkä. On se hieno eläin. Pystyy ja jaksaa. Väsymättä. Haastavakin tuo on – kun kerran on niin sisukas. Ei pääse sen eläimen herraksi vaikka kuinka kuluttaisi aikaa, vaikka kuinka komentaisi. On järeä, on se.

Järeyden vastapainoksi tuli herättelevä pyyntö ja sitä seuraava oivallus, että josko joulua ennen kokeiltaisiin draamailua, jotta jokainen oppilas saisi vähän erilaisen otteen äidinkielestä. Että josko yhden jakson verran sitä opettaja olisi hyvä ja miettisi tunnit uusiksi, jotta koko luokka voisi toimia ryhmänä  yhdessä koossa.

Tottahan minä. Sillä jos totta puhutaan – se on parasta, mitä tiedän. Haastaa itsensä, lähestyä opettamista uudesta näkökulmasta, muistaa, miksi täällä ollaan: paitsi oppimassa erilaisia sisältöjä ja taitoja, myös oppimassa olemaan yhdessä.

Jotta nyt me draamaillaan! Yhden ryhmän kanssa hypättiin improvisoinnin ihmeellisen maailmaan ja toisen luokan kanssa käymme läpi kirjallisuuden genrejä: on kauhua, fantasiaa ja dekkaria, kaikkea sellaista. Näin me sukellettiin!

Ensimmäinen tunti oli kuuntelutunti: ota mukava asento, kuuntele opettajan lukemia katkelmia ja piirrä, mitä kuulemasi tuo mieleen. Tekstitaituri kasin näyteteksit saivat kuvitettuina ihan uuden ulottuvuuden! Tunnelmanluomisen keinosta oli helppo keskustella kuvien perusteella.

Piirtämisestä oli luontevaa siirtyä toisenlaisiin kuviin: luokka valitsi lehdistä leikkelemistäni kuvista muutaman mieleisen, joiden perustella alkoi lyhyiden näytelmien valmistus vapaalla ohjeistuksella: kuvat lähtökohtana, tapahtumaketjun tulee alkaa ja päättyä. Mitä siitä seurasi: hulluja massamurhaajia, omalaatuisia lintumiehiä, peleihinsä uppoutuneita nörttejä. Genresiirtymä sujui helposti. Ensin listattiin kauhun piirteitä – ja samoista mininäytelmistä laadittiin kauhuversiot. Sielunsa menettänyt hullu tietokonenörtti kummittelee todennäköisesti mielessäni ajasta ikuisuuteen…Tämän jälkeen oli iltanuotioperinteen vuoro: halukkaat kertoivat pimennetyssä luokassa kummitustarinoita. Spontaanit puheenvuorot luokan edessä ovat parasta esiityimisharjoitusta!

Fantaisiaan otettiin saman tyyppinen tulokulma. Listattiin lajin tyylipiirteitä, etsittiin tuttua, luotiin yhteistä kokemusmaailmaa. Sen jälkeen siirryttiin draamatehtävän pariin. Tehtävänä oli tutustua yhteen fantasiakirjailijaan ja hänen tuotantoonsa. Tältä pohjalta laadittiin draama, jossa kirjailija tapaa luomiaan fantasiahahmoja, ohjeena oli ujuttaa dialogiin tunnistettavia piirteitä sekä kirjailijasta että teosten henkilöistä, fantasiamaailmoista oli toki sallitua siirtyä myös toiseen. Tolkien päätyi keskustelemaan Hemulin ja Klonkun kanssa, George R.R. Martin puolestaan Aryan ja Sansan kanssa. Rowling tapasi omia hahmojaan, P.C. Cast seikkaili mm. Ihaan ja Haisulin kanssa. Mielikuvitus teki kaikesta mahdollista. Martin-raukkaa saattoi kohdata karu kohtalo Starkin sisarusten käsittelyssä…

Draama sai jatkoa pohdintatehtävästä, jossa oman näytelmän avulla käytiin läpi sitä, onko fantasiamaailma avoin vai suljettu, missä ajassa ja paikassa liikutaan, mitä yliluonnollista kussakin fantasiamaailmassa on, miten hyvän ja pahan välinen taistelu toteutuu kirjasarjoissa ja mitä fantasialle tyypillisiä hahmoja tarinoissa liikkuu. Ryhmätehtävä piti huolen siitä, että jokainen pääsi tehtävän ja asian tasalle – kukaan ei ollut toimeton.

Pelkkä draamailu käy pidemmän päälle työstä ja lyhyidenkin näytelmien suunnittelu vie aikaa. Näin ollen scifiin päästyämme tartuimme kirjoihin ja otimme lukua novellista Superlelut kestävät koko kesän. Tämäkin toteutettiin ryhmätyönä: oppilaat lukivat novellia toisillleen ääneen tai hiljaa itsekseen, kuitenkin aina pysähtyen Voima-oppikirjan ohjeiden mukaan keskustelemaan annetuista aiheista. Seuraavalla tunnilla on tarkoitus mennä tarkemmin sisälle novellin herättämiin kysymyksiin.

Dekkarikokonaisuus on edelleen edessä. Sen draaman kaari on edelleen hahmollaan, tulollaan. Opettajana on voinut aistia luokassa mahtavan tekemisen meiningin. Kännyköitä on toki käytetty tiedonhaussa, mutta muuten draamassa on parasta se, että älylaitteet pysyvät piilossa. Niitä ei kaipaa, koska yhdessä tekeminen vie mennessään.

Koulu ei kuitenkaan voi olla pelkkää digilaitetta ja draamaa. Itse asiassa olen tällä viikolla ikävöinyt kirjoittamista. Syynä ovat olleet jälleen kerran pinnalle nousseet uutiset lukutaidon heikkenemisestä. Palasin mielessäni omaan, turvallisen menneisyyden koulumaailmaan, joka oli täynnä vihkoon kirjoittamista, opettajien kalvolle tai taululle huolella muotoilemien lauseiden kopioimista. Lähes joka päivä jokainen oppilas sai malleja siitä, millaista on kirjakieli – ja tuli kirjoittaneeksi sitä vihkoonsa. Kopioiden, mutta kirjoittaneeksi silti. Oppikirjan kappaleiden ääneenluku antoi samalla tavalla vastaavan mallin kirjakielestä.

Nyt tähtäin on omassa tuotoksessa, ei kopioinnissa. Ihan niin kuin sen pitääkin olla. Plagiointi on kiellettyä, tekstejä ei saa ottaa omiin nimiin. Ei saanut ennenkään, mutta kuinka moni opettaja kävi 90-luvun alussa tarkastamassa, onko huolella konseptille kirjoitettu tietoteksti itse kirjoitettu vai kopioitu? Tuskin kukaan. Koulussa lukeminen ja taululta kopioiminen antoivat jatkuvasti kirjoitetun kielen mallin. Nyt tätä mallia väheksytään ja huudetaan oman tekstin nimiin. Vain kirjoittamalla oppii. Toki. En sitä kiellä. Mutta kirjakielen mallien jatkuva väheneminen opetuksesta voi johtaa vain yhteen suuntaan: kirjakielen heikkenemiseen. Rappioon?

Vai johtaako sittenkään? Jospa nyt onkin aika vaihtaa uuteen kielimuotoon, sellaiseen, joka on puhe- ja kirjakielen hybridi?

Draaman maailmassa puhekieli on se, mikä jyllää. Digissä kieli on ihan toinen. Se on koneiden kieli. Elämme tällä hetkellä todeksi asioita, joista menneiden vuosien tieteiskirjailijat eivät osanneet edes haaveksia. Jos koneiden kapina tulisi todeksi, löydän itseni ihmisten puolelta, tuhoamassa virtapiirejä, tanssimassa kovalevyrovioiden ympärillä – silläkin uhalla, että Superterminaattori tai Tekoälykyborgi olisi valmiina sädettämään minut seitsemänteen ulottuvuuteen.

Mitä enemmän koneista opin, sitä enemmän ne saavat minusta vallan. Draama palauttaa asiat mittasuhteisiin, auttaa unohtamaan koodien takana olevan maailman. Puhiskoon härkä aitauksessaan, tänään näyttämölle marssii ihminen! Suurin kiitos siitä kuuluu oppilaille, jotka eivät epäröi lähteä hulluttelemaan, ideoimaan, jotka eivät epäröi osallistua ja laittaa itseään likoon. Jotta järeää osaamista. Sitä se on.

10864706_616259791811330_166857289_n

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s