Käsky joulunajaksi: ota lapsi kainaloon ja lue

Täten julistan, että mahdollinen joululoma on jokaisen oma lukuloma. Romaani käteen, runokokoelma kainaloon ja tyyny tanassa sohvannurkkaan. Jos olet onnekas, pukin paketista tulee elämäkerta, Finlandia-voittaja tai vaikkapa post-alfa (vai Post-alfa, kipuilen edelleen oikeinkirjoituksen kanssa). Tai jos ei tule (rakas perheeni, rakas mieheni – toivottavasti minä en joudu pettymään), kirjasto on vielä joissain kunnissa yhtä ovella kuin joulu. Toisaalta – jos on pieniä lapsia (minulla on, yksi), ei romaani kourassa kaapuileminen ehkä onnistu. Hätä ei ole tämännäköinen: vielä parempi tapa viettää joulunaikaa on lukea lapselle.

Mietin nimittäin tässä eräänä pimeänä ja keliltään hyvin epävakaana aamuna omaa tämänhetkistä lukemattomuuttani. Ammatti kun vaatisi pysymään kirjailijoitten perässä, imemään uutuuksista kaiken oleellisen informaation, kertaamaan klassikoitten tyyliä ja tarinoita, olemaan lukija ja lukeva. Vaan ei – en muka ehdi. Perheen pienin vie sen ajan, joka ei kulu töissä.

Sitten tajusin: olenhan kuluvana vuonna lukenut vaikka kuinka montaa teosta ja vaikka kuinka moneen kertaan. Meillä on esimerkiksi keinuttu Tiitiäisen kanssa kuusen kainalossa, hiivitty keskiyöllä kenenkään näkemättä sisälle muumitaloon, ihmetelty, miten ”ilma on ilmaa / tuuli on tuuli” ja etsitty Pekka Töpöhännän kanssa Maija Maitopartaa. On luettu, miten dumpperi on toisaalla maansiirtokone ja harvesteri puunkorjuukone, ja yhdytty pienen päätökseen siitä, että ”meillä niitä kutsutaan dumpperiksi ja harvesteriksi”. On perehdytty erilaisten työkoneiden historiaan ja nykytilanteeseen ja itse olen oppinut sellaisenkin sanan kuin ”katukivien täryttäjä”. Jokainen päivä päättyy iltasatuun, mutta lorut, sadut ja runot ovat läsnä aamusta asti. Kirjoja on koko ajan käsillä.

Tiedän. Elän kuplassani. Siellä lapsille luetaan koko ajan. Siellä on myös luettu lapsille koko ajan. Siellä kuplassa sohva on lontollaan siksi, että siinä on istunut milloin äiti ja lapset, milloin isä ja lapset, milloin mummi ja lapset, milloin vaari ja lapset. Joskus kummitäti tai -setä ja lapset. Mutta aina kirja kädessä, tarinoiden matkassa, näkemässä ja kokemassa mitä hurjempia seikkailuja. Siellä isän rooli lukijana ei ole ollut jotain sellaista, mistä Kirsi Kunnaksen täytyy muistuttaa – siellä isän rooli lukijana on osa isänä olemista siinä missä aamupalan laittaminen tai harrastuksiin kuljettaminen.

Miksi isän rooli sitten on tärkeä? Paitsi Kunnaksen sanoin isät jäävät vaille oivaltamisen iloa oman lapsensa kanssa, lapset jäävät isien lukemattomuuden takia vaille tärkeää lukijaesikuvaa. Miksi isät eivät sitten lue niin paljon kuin pitäisi? Jos oma kokemus kirjallisuudesta on negatiivinen – tai pahempaa, jos oma kokemus kirjallisuudesta puuttuu kokonaan – on ymmärrettävää, että kokemusta ei halua siirtää lapselleen? Vai onko?

Mietin omia vanhempiani ”lukijaesikuvinani”. Isin myötä tutuiksi tulivat Musta veljeskunta, Tarzan, Monte Criston kreiviPoen novellit, Koulupoikia ja Tuntematon sotilas – vain muutaman mainitakseni. Äiti puolestaan suositteli Herman Hesseä, L.M.Montgomerya, Astrid Lindgreniä ja Tove Janssonia. Kummitädin rohkaisemana tartuin Jane Austeniin, suomalaisiin modernistisiin runoilijoihin ja toisaalta myös sain tietää Helen Fieldingin Bridget Jonesista!

Päätymiseni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ei tässä valossa liene sattumaa. Lukemiseen ei ole pakotettu – siitä on vain pienestä pitäen tehty tapa. Minulla on muistikuvia vierailuista Hämeenlinnan vanhassa kirjastossa, jonka toiminta kirjastona päättyi 1983, kun nykyinen pääkirjasto valmistui. Olen ollut silloin 4-vuotias. Lapseni kanssa kirjastovierailut ovat samalla tavalla osa arkea. Kirjoja lainataan, niitä palautetaan, niitä tutkitaan jo kirjastossa, niitä valitaan hartaudella – ja niitä luetaan kotona.

Lukeminen kuuluu kaikille, mutta selvää on, että kaikista ei tule lukijoita. Ei kirjallisuuden tarvitse olla kaikkien aikuisien juttu. Mutta sen tulisi olla kaikkien lasten juttu. Tuskin olisin omassa puheessani käyttänyt sellaisia sanoja kuin ”rymsteerata” tai ”diminutiivinen”. Eikä kirjakielen mallia oikein saa mistään muualta kuin kirjoista. Jos lapsi jää vaille tarinoita – hän jää paitsi paljosta. Hän jää vaille sanoja, mikä taas rajaa hänen kokemusmaailmaansa.

Lukemattomien oppilaiden mielikuvissa lukeminen on tylsää pakkopullaa. Se vaatii keskittymistä, se on hidasta. Kirjojen tarjoama maailma on vieras. Täytyykö sen olla? Väittäisin, että ei.

Tänään kannoin yhden luokan tutkittavaksi kaikki rakkaimmat runokirjani. Kerroin, miten luotan ryhmään nyt sataprosenttisesti – kirjat ovat minulle tärkeitä, niitä ei saa turmella. Tehtäväksi tuli valita yhtä monta runoa luettavaksi, kuin luokassa oli oppilaita, ja jokaisen tuli lukea valitsemansa runo luokan edessä.

Se, joka nyt tuntee hikikarpalot kainaloissaan ja ahdistuu pelkästä ajatuksesta runojen lukemisesta ääneen, olkoon huoleti. Tehtävänä oli nimittäin valjastaa lukijan kaveriksi runoimprovisoija – eli toinen oppilas tuli luokan eteen kaveriksi ja elehti, tanssi, liikehti tai ilveili runon etenemisen mukaan.

Mikä runo-show meillä olikaan! Siellä taipui niin Juice Leskinen, Jukka Itkonen kuin A.W. Yrjänäkin tanssiksi ja heittäytymiseksi! Kaikki lukivat, kaikki olivat mukana ja jos tunti pitäisi muuttaa kouluarvosanaksi, tämä olisi 11. Luokassa sinkoili sellaisia kysymyksiä, kuin ”onko tämä hyvä”, ”luetko sä opettaja näitä runoja”, ”mitä tämä sana tarkoittaa”, ”voinko lukea tästä pitkästä runosta vain osan”, ”missä voi harjoitella” ja ”saako mennä vessaan”. Ja kun jokainen oli lukenut runonsa, löytyi lisää runoja, lisää lukijoita ja lisää näyttelijöitä…Olin iloinen ryhmäläisten puolesta. He esiintyivät, he innostivat ja kannustivat toisiaan, he olivat vapautuneesti omia itsejään, toimivat vailla pakkoa ja silkasta lukemisen ja yhdessä tekemisen ilosta. Minun roolini oli vain toppuutella, että kaikki eivät rynnineet yhtä aikaa esiintymään. Tätä on lukeminen parhaimmillaan: sanojen muuttumista todeksi, yhdessä kokemista, hulluttelua, sanojen sisään sukeltamista.

Niin. Lukeminen voi olla monenlaista. Ehkä joulun aikaankin sopisi kirjan ottaminen omaksi – tavalla tai toisella. Lukuloma kuuluu kaikille. Kirjojen maailma ei saisi olla keneltäkään kielletty.

15403314_218634521917097_6428378706992955392_n1

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s