koulu, Uncategorized

ADHD tai muuten vaan nopea liikkeissään? Ihan sama, sä oot OK!

Mitä se on, kun luokasta löytyy pakkaus ADHD:tä? Se voi olla jatkuvaa puhetta, jatkuvaa liikettä, sadan asian toimittamista tai aistin toimimista yhtä aikaa, se on ärsykkeistä häiriintymistä. Se voi olla luokkakavereihin siirtyvää levottomuutta ja välillä jopa kyllästyneisyyttä. Se voi olla aikaavievää ja hermojaraastavaa. Ja samalla se on ihan oikeutettua. En oikeasti voi mennä ADHD-diagnoosin saaneen viereen ja sanoa, että voisitko nyt rauhoittua. En, koska ei sellainen nuori voi. Se, mitä voin opettajana tehdä (mikäli lääketiede ei ole tarjonnut ratkaisua), on yrittää luoda tuntitilanteesta sellainen, että jokaisen on mahdollista opiskella omille edellytyksille sopivasti. Muuta en voi.

Paitsi että jos voikin? Entä jos poukkoileva ja muidenkin kuin itsensä opiskelua hankaloittava tapaus onkin diagnosoitu väärin? Entä jos kyse ei olekaan ADHD:stä vaan siitä, että perheoloissa olisi petraamista? Näin väitetään Anu Karttusen kirjoittamassa artikkelissa Psykologi lataa: ADHD-tyyppisistä oireista suuri osa johtuu vanhemmuuden puutteesta. Artikkelissa kerrotaan, miten valtavasti tarkkaavuuden häiriöiden määrä on kasvanut parissakymmenessä vuodessa.  ”20 vuoden takaiseen verrattuna lääketiede on kehittynyt ja samoin ravintoasiat. Jos asiat olisivat kiinni vain aivoista, lasten pitäisi olla aina vaan kehittyneempiä ja paremmin voivia. Onkin päinvastoin”, sanoo psykolgi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen Iltasanomien artikkelissa. Suurin osa ADHD-tapauksiksi luokitelluista lapsista ja nuorista ei kärsisikään neurologisesta ongelmasta, vaan syyt ovat kotioloissa. Silti diagnooseja jaellaan artikkelin mukaan helposti eikä oireilun todellisia syitä oteta joko todesta, tai niiden juurille ei ole resursseja mennä.

Artikkelin antama selitys tuntuu loogiselta: elämme maailmassa, jossa on helppo antaa kaikelle lääketieteellinen nimi. Toisaalta elämme maailmassa, jossa myös on enemmän lääketieteellisiä nimiä. Samalla tuntuu erikoiselta ajatukselta, että iso kasa ADHD-lapsia ja -nuoria olisikin diagnosoitu vääärin. Että syynä olisivatkin kotiolojen epävarmuus.

Väite on vähintänkin mielenkiitoinen ja haastaa pohtimaan, onko luomamme järjestelmä aukoton. Toisaalta haluan uskoa, että neurologit osaavat asiansa, eivätkä heittele kirjainyhdistelmiä kevein perustein. Se helpottaa omassakin takaraivossa silloin tällöin jyskyttävää syyllisyydentunnetta: levottoman oppilaan käytös ei johdukaan omasta mahdollisesta osaamattomuudestai opettajana, vaan voin selittää kaiken aivokemialla. Toisaalta työtäni diagnoosi tai sen puute ei muuta millään tavalla. Jos oppilaalla on ongelmia opiskelussa tai oppimisessa, olivat syyt mitkä tahansa, tulee minun pyrkiä auttamaan oppilasta saavuttamaan parhaansa. Diagnooseista viis.

Vanhempana minulla on vasta aavistus siitä, mitä lapsen kasvatus on. Kasvattajana minulla on sitä vastoin yli 10 vuoden kokemus työstä nuorten kanssa.  Tällä kokemuksella uskallan olla samaa mieltä siitä, että me opettajat tarvitsemme ADHD-oppilaan kohtaamisesta ja toisaalta oppilaan vaikeuksin tunnistamisessa ja niihin kiinni pääsemisessä lisäoppia. Todellakin. Toisaalta en silti halua astua liian kauaksi opettajan roolista. Oman oppiaineeni ja kasvatusalan ammattilaisena en voi ryhtyä parin iltakoulun voimin psykologiksi tai sosiaalialan taituriksi. Siihen on omat ammattilaisena. Haluan pysyä omalla tontillani. Haluan olla parempi lenkki moniammatillisen yhteistyön ketjussa ja haluan oppia toimimaan oppimistilanteissa paremmin.

Vuosia sitten istuin koulutuksessa ”huolen puheeksi ottamisesta”. Silloin tuntui jotenkin mullistavalta ajatukselta lähestyä ongelmallisia tilanteita sijoittamalla tapauksia huolen portaille, ja lähestymällä ongelmia ratkaisukeskeisesti ja ymmärtävästi. Nyt se on arkipäivää. Silti on tullut syyllistyttyä sokeuteen. Kun nuori on huutanut hätäänsä lintsailemalla, jättämällä tehtäviä tekemättä ja vetäytymällä, en ensimmäisinä työvuosina tajunnut, että syynä voisi olla rikkonainen koti. Toisaalta on käynyt myös siten, että vaikka kuinka tiedän opettajana kodin ongelmista, jätän ne vain käytöstä selittäviksi tekijöiksi. Tuntuu tunkeilevalta ottaa ohjaava rooli ja puuttua siihen, miten vanhemmat hoitavat tehtäviään. Kun jokainen tekee taatusti parhaansa. Konkreetteja vinkkejä toki voi antaa esimerkiksi ruutuajasta tai harrastusten tärkeydestä; asioista, jotka eivät astu kenenkään henkilökohtaiseen tilaan.

Yrittäähän sitä toki parhaansa. Mitä enemmän oppilas tarvitsee apua toiminnanohjauksessa, sitä enemmän siihen panostaa. Jos jonkun itsetunto vaikuttaa heikolta, sitä enemmän sitä kiinnittää huomiota pienimpäänkin positiiviseen palautteeseen. Välillä on myös päässyt oppilaan huolia lähelle: on puhuttu kodin väkivaltaisuudesta, on itketty epämääräistä suhdetta omaan äitiin, on kuunneltu filosofointia tai kuulumisia silloin kun on tuntunut siltä, että pelkkä kuuntelijan paikalla istuminen on se, mitä oppilas kaipaa. Hienointa on se, että muutamat kollegat uskaltavat myös itse ottaa aktiivisen roolin: lintsaaja haetaan kouluun tai läksykirjat viedään kotiovelle.

Itse en uskalla. Mietin lakipykäliä ja rooleja. Mihin minulla on opettaja oikeus? Mihin minut velvoitetaan? Jossain vaiheessa tuntui vallankumoukselliselta tehdä jostakin oppilaasta lastensuojeluilmoitus. Se tuntuukin olevan ainoa järkevä tapa puuttua kodin tilanteeseen. Se osoittaa, että koulun mielestä nyt on hätä. Tässäkin on toinen puoli: vanhempia halutaan suojella pahalta mieleltä. Vaikka lastensuojeluilmoituksen tarkoitus on auttaa, saada perhe huolenpidon piiriin, mielletään se toisinaan edelleen hyökkäykseksi. On oikeasti vaikea ottaa se rooli, että osoittaa toista vanhempaa sormella kuin sanoen, että sinä et hoida tehtävääsi tarpeeksi hyvin. Oikeasti rooliksi pitäisi mieltää ”minä olen sinusta huolissani ja ajattelen, että saattaisit tarvita apua”.

Mutta johonkin minä tälläkin koulutuksella ja uskalluksella kykenen. Jos oppilas vaikuttaa apealta tai väsyneeltä, voin kysellä, mitä kuuluu tai onko kaikki hyvin. Jos käytös on aggressiivista, voin puuttua siihen, ja kysyä, onko kaikki hyvin, mitä kuuluu. Vastausta ei tarvitse odottaa – oppilaan ei tarvitse avata sydäntään opettajalle. Mutta kysymys antaa mahdollisuuden kertoa murheistaan silloin, kun nuori itse haluaa. Tähän pystyy ilman koulutustakin. ADHD:sta kärsivää nuoren kohdalla hyväsyn hänen tilanteensa ja pyrin rakentamaan vähä-arsykkeistä oppimisympäristöä. Mietin valmiiksi vaihtoehtoisia tapoja toimia, autan pitämään huomion pyydetyssä. Toisaalta – vastaavasti toimin kenen tahansa oppilaan kohdalla.

Viimeiseksi täytyy nostaa esiin kuitenkin Lappeteläisen havainto siitä, että opettajat ovat ”ahdistuneita ja kyvyttömiä”, ja siksi tilanteisiin ja oireiluihin ei puututa, vaan asioiden annetaan vain olla. Tässä on taatusti totta toinen puoli. Kun on istunut sen sata kertaa sosiaalitoimessa koulun edustajana pohtimassa jonkun oppilaan asiaa, eikä mikään tunnu etenevän, saattaa tulla hitusen ahdistunut ja kykenemätön olo. Toisaalta se saattaa tulla jo ihan luokkatilanteessa, kun esimerkiksi aggressiivisesti käyttäytyvää oppilasta ei vain saa rauhoittumaan. Mutta kaikenlaisen, pienenkin oireilun huomaaminen ja asioiden eteenpäin vieminen vaatii ennen kaikkea aikaa. Jos työaika on jo valmiiksi piipussa, ei kaikkea vain ehdi kohdata. Jos ryhmiä on paljon ja ryhmät suuria, hukkuu pieni yksilö massaan.

Niin. Tähän peilaten kaikki jättikoulusuunnitelmat ja koulutusleikkaukset alkavat hirvittää entistä enemmän. Kuka enää aidosti kohtaa ja ketään? Tulevaisuus näyttää yhtäkkiä kovin synkältä: Oli tarkkaavuuden tai toiminnanohjauksen tai minkätahansa muun osa-alueen ongelmien syy sitten ADHD tai joku muu, saavat erilaiset oppimiseen liittyvät ongelmat koko ajan vain enenmmän jalansijaa kuin ennen.  Toisaalta opettajilta loppuu aika ohjata ja opastaa yksilöllisesti oppilaita, kun työnkuva on jatkuvasti muutoksessa ja elää. Yhtälö ei toimi. Sen ymmärtämiseen ei myöskään tarvita lisäkoulutusta.

Pelkoon ei voi käpertyä. Ehkä siis vain jatkan tiedon hankkimista erilaisista oppijoista ja pyrin avoimin mielin kohtaamaan jokaisen käytävillä ja luokissa vastaan tulevan lapsen ja nuoren, ja viestittää toimillani, että hei, sä toimit ehkä vähän vilkkaasti/pidättyvästi/äänekkäästi/monimutkaisesti/omalaatuisesti/täytä sopiva vaihtoehto, mutta sä oot just hyvä tollasena ja mä oon täällä sua jelppaamassa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s