Operaatio uupumuksen karkoitus

Olen saanut kokea tässä viime viikkojen aikana muutaman herättelevän hetken. Ensimmäinen sattui, kun Rakkaan Mustan Corollani kojelauta alkoi startatessa vilkuttaa jos jonkinlaista symbolia ja värikoodia. Älynystyrät riittivät siihen, että kaivoin hanskalokerosta automanuaalin ja luin varoituslauseen: Pysäytä välittömästi, olet vaaraksi itsellesi ja muulle liikenteelle.

Eipä siinä hätiä, kun en ollut edes ehtinyt liikkeelle.

Tilanne ratkesi lopulta vallan hyvin: mies lainasi oman autonsa, enkä edes myöhästynyt töistä, koska olin lähdössä liikkeelle tuntia etuajassa. Huolto järjestyi saman tien. Ei hätää.

Eipä. Tätä todella oivasti ongelmasta sen ratkaisuun edennyttä tapahtumaketjua nimittäin edelsi vartin mittainen täysin hysteeris-holtiton itkukohtaus itsesyytöksineen ja ”minä olen huono ihminen” -hokemisineen. Ja luonnollisesti soitto sille aviomiehelle, jonka ansioksi nousivat rauhoittelu, kyky loogiseen ajatteluun ja vieläpä halaus sanoilla ”ei hätää, mä hoidan” -sanoilla höystettynä.

Toinen herätys tuli samoihin aikoihin. Suunnittelin innolla yhteistä illanviettoa ystävien kanssa, kunnes alkoi hirvittää. Miten minä jaksan poistua kotoa? Miten kukaan jaksaa olla tällaisen väsyneen ihmishirviön kanssa? Mitä järkeä minun on haluta omaa aikaa, kun en muutenkaan ehdi tehdä töitä enkä näe perhettäkään ikinä? Enkö voisi vain nukkua kotona? Enkö voisi vain nukkua?

Arvannette jo: hysteeris-holtiton itkukohtaushan se sieltä pätkähti. Pyörin ympyrää ja ahdistuin entisestään. Koska tähän ahdistukseen ratkaisua ei voinut hakea käsikirjasta, piti avuksi ottaa se monesti koettu muistutus siitä, että juuri silloin kun lähteminen hetkeksi muihin ympyröihin tuntuu kaikista vaikeimmalta, siihen on yleensä suurin tarve. Kuin harjoitukseksi nappasin samana iltana pojan kainaloon ja menimme yhdessä konserttiin. Teki hyvää. Aloin odottaa tyttöjenjuttuja ja yhteistä viikonloppua innolla.

16228949_214351989035547_677852126864474112_n1
Orffit Äänekosken Painotalolla. Olipa vallan mainio keikka!

Kun kuitenkin on ajautunut syviin vesiin, ei sieltä nouseminen käy kovin helposti. Toissa viikolla ahdistuksen aalto vyöryi ylitseni kesken vesokoulutuksen. Osasin tosin odottaakin sitä. Olin stressannut pari kuukautta vastuullani olleesta teemapäivästä – ihan vain siksi, koska olen kaikissa järjestelyasioissa aikamoinen panikoija. Stressi alkoi laueta puoliltapäivin, kun teemapäivä saatiin vedettyä onnellisesti läpi, ja sepä sai pääkivun pyörimään repeatilla ohimoiden tietämille.

Koska oli veso ja uusi ops ja uudet kollegat, niin eipä siinä oikein voinut kuin imaista hysteeris-holtittoman hyökyaallon sisäänsä ja purra hammasta. Veson loppupuolella aloin olla jo elävien kirjoissa, kiitos kahvin ja korruptiokakkujen. Kotiin päästyäni kaadoin itselleni kaksi senttiä konjakkia.

Tässä vaiheessa viimeistään tuli se herätys. Orastava uupumus ei ole kiva kaveri. Se pitää ihmistä koko ajan siinä ja rajoilla. Pistän aikaisemmassa postauksessani listatut unohtelut samaan piikkiin. Mieli raivaa tilaa toimiakseen, kaikkea ei vain jaksa.

En ole kokemuksineni ainoa. Työtahti on kova kaikkialla, perhe-elämä vie yhtä lailla voimia, kyyti on paikoitellen tolkuttoman kovaa. Osalla uupumus on tosiasia, masennuskaan ei ole vieras ilmiö (ja näistä toipumiseen vaaditaankin jo järeämpiä otteita). Toisaalta en myöskään ole ensimmäistä kertaa tässä kyseisessä kyydissä. Tunnistan vaaran merkit. Paras tapa toimia olisi pienentää kuormitusta, mutta vielä en ole keksinyt, miten. Onneksi unettomuutta ei vielä ole ilmassa – se on hyvä merkki.

Tunnollisena ajattelen, että niin kauan kun oireiluni ei vaikuta oppilaisiin (mitä nyt välillä säikähtävät mustia silmänalusia) eikä perheeseen (toistaiseksi halaus pojaltani tai puolisoltani riittää palauttamaan hymyn ja jaksamaan), kaikki on hyvin. Itsekkäästi ajateltuna on kuitenkin yksi, johon oireilu vaikuttaa jo nyt: minä.

Hei ”minä”! Lupaan yrittää pitää sinusta parempaa huolta. Olen huomannut itkusi ja irrationaaliset ajatuksesi. Muistutan sinua jatkossa enemmän oman ajan tärkeydestä ja ulkoilun merkityksestä. Pakotan sinut lepäämään välillä ja asettamaan itsesikin joskus ensimmäiseksi. Koska jos ”minä” voi hyvin, voivat muutkin ympärillä paremmin!

P.S. Väsymyksen keskelläkin jaksoin innostua kollegan #flippedclassroom-ideoista. Mahtava toteutus! Oman opettajuuden kehitys on työn alla, sain vesosta valtavasti ajateltavaa ja ideoita. Lisäksi yhteinen viikonloppu ystävien kanssa osoittautui tähän hetkeen juuri parhaaksi lääkkeksi. Silloin tällöin on hyvä, parempi ja paras irtautua hetkeksi arjesta! Ope jaksaa taas! 🙂

P.P.P.S. Perjantaipostaus tuli  näin poikkeuksellisesti maanantaina, koska oli pakko tinkiä viime viikolla jostakin. Minä tingin tämän tekstin viimeistelystä. Mahtavaa uutta viikkoa!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s