Opettaja, pää pois pumpulista!

Olen niitä pumpulissa kasvaneita. Koko 38-vuotisen elämäni aikana en esimerkiksi ikinä ole törmännyt huumeisiin. Lapsuudessa ja nuoruudessa en ikinä ole joutunut olemaan tahtomattani tyhjässä kodissa. Minua on tuettu opinnoissa, elämässä ja valinnoissa.

Olenko näin ollen vallan epäkelpo opettaja? En ymmärrä mitään todellisuudesta, jossa suurin osa nuorista elää. En ymmärrä mitään tulevaisuudesta, jota kohti suurin osa nuorista matkaa.

Harmittaa. Tämän päivän Iltasanomien artikkeli lyö vasten kasvoja ja laittaa miettimään, miten juuri minä voisin toimia opettajana paremmin, miten juuri minä voisin olla antamassa parempia eväitä tulevaisuutta varten. Onko se edes mahdollista?

Roolini on varsin mitätön. Olen vain yki koulutaipaleelle osuva opettaja lukuisien muiden joukossa. Samalla roolini on valtavan suuri. Jos jokainen opettaja tahollaan pyrkisi kohti parempaa, enemmän nykypäivän tarpeisiin vastaavaa opettajuutta, olisi koulu koko ajan parempi paikka elää, iloita ja oppia.

Huoli on suurin poikien kohdalla, uutisoidaan. Uskon, että jokainen opetustyötä tekevä jakaa saman huolen. ”Kukaan ei oikein tunnista, mitä pojat oikein osaavat.” Eikö? Pojat (ja tytöt) osaavat paljonkin. He ovat suvereeneja kuvankäsittelijöitä. Äidinkielen erilaiset tekstit syntyvät huomaamatta, kun siinä sivussa saa taiteilla hienoja otsikoita ja havainnollistavia kuvia kuvankäsittelyohjelmilla. He ovat taitavia ottamaan tilanteen haltuun. Löytyy sujuvia esiintyjiä, improvisaatiovirtuooseja, PowerPoint-velhoja, tiedonhakuguruja. Jos arvostelua ei synny luettavana olleesta romaanista, se saattaa syntyä Rammsteinin musiikkivideosta tai League of Legendsistä. Hirveästi kiinnostaisi myös kuulla, miten metsäkonetta ajetaan – ja tiedän aika monta oppilasta, joka osaisi kirjoittaa tästä sujuvan selostuksen. Mutta äidinkielen opettajana olen ikään kuin helpossa asemassa: kirjoittamisen ja lukemisen opiskelua voi helposti taivuttaa kunkin intresseihin sopivaksi. Kirjallisuuden opiskelussa haasteita oikean tulokulman löytämiseksi on enemmän. Aineenopettajilla on kullakin näin ollen oma näkökulma siihen, miten oma oppiaine tuodaan jokaista lähelle yhdessä ja samalla yksilöllisesti.

img_20160903_163404
Ikinä en itse osaisi tätä ajaa. Sen sijaan arvostan ja fanitan heitä, ketkä osaavat, ihan niin kuin ketä tahansa ammattiryhmää ja osaajaporukkaa. Fanitan heitä jo nyt, kun he ovat vasta matkalla kohti sitä omaa alaansa. 🙂

Jotain on silti aiheesta lausuttava kollektiivisesti. Oma kasvatusguruni on Jari Sinkkonen, joka usein mainitaan kotien kasvatustehtävästä puhuttessa. Samanlaista kasvatustehtävää hoidetaan kuitenkin myös yläkoulussa. Sinkkosen muistutus ”virittäytymisestä lapsen taajuudelle” pätee myös koulumaailmassa. Opettajan ei toki tarvitse päästä kiinni jokaisen nuoren arkeen, opettaja-oppilas -suhde on siinä mielessä erilainen. Mutta tuntijutustelulla pääsee jo pitkälle. Mitä kuuluu -kysymys avaa usein sanaisen arkun. Kun luokkaan saa luotua luottamuksellisen ilmapiirin, siellä uskalletaan purkaa pahaa oloa rakentavasti, sanoittaen, ei tavaroita paiskoen. Ja sama pätee myös toisin päin: luottamuksellisessa ilmapiirissä on helppo olla juuri niin taitava ja osaava kuin on. Kenenkään taitoja ei väheksytä, jokaisesta onnistumisesta palkitaan. Silloin voi uskaltaa olla juuri oman tasoinen ja pikku hiljaa jopa sen yli.

No, myönnetään. Kuten Iltasanomien uutisoinnissa todetaan, pumpulista ponnistaneet opettajat kokevat järkytyksen, kun kohtaavat oman opetusikäluokkansa koko kirjon. Jotta onhan tässä työvuosien aikana ehditty järkyttyä. Liian monen lapsen tarina saa edelleen kyyneleet silmiin. Kaikkien tarinoita en edes tiedä, eivätkä ne minulle kuuluu. Pumpulissa kasvaneenakin kuitenkin tajuan, että todellisuuksia on monia ja monessa todellisuudessa ei ole hyvä olla.

Mitä siis voin opettajana tehdä? Tarjota nuorelle omilla tunneillani, jokaisessa vuorovaikutustilanteessa sellaisen todellisuuden, jossa on läsnä aikuinen, joka hyväksyy, tsemppaa, puskee eteenpäin, luottaa. Kukaan oppilaistani ei muista kahdenkymmen vuoden jälkeen, kenestä modernismin ajan runoilijasta äidinkielen tunnilla on puhuttu. Tuskin kukaan edes muistaa minua. Sen sijaan selkärankaan jää takuulla tunne siitä, että koulu oli se paikka, jossa oli rajoja ja (pedagogista)  rakkautta – tai vastaavasti tunne niiden puuttumisesta.

Jaksan uskoa, että ihan jokainen pumpulissa kasvanutkin tajuaa, että opettajan yksi suurimmista tehtävistä on välittää ja olla aikuinen silloin, kun vastassa on tarvitseva lapsi tai nuori. Silloin heitetään lauseenjäsenet ja modukset hiiteen ja jutellaan. Kun keskittymiskyky ei syystä tai toisesta riitä, mennään ja avataan yhdessä se oppikirja, nettisivu tai tekstinkäsittelyohjelma – tai edes reppu. Tai heitetään Wilmassa yläfemmat, jos vastentahtoisesti opiskeluun suhtautuva nuori avaa suunsa ja osallistuu kerrankin keskusteluun. Huomataan hyvä. Synnytetään kokonaisvaltainen tunne siitä, että minä kelpaan tuolle toiselle ihmiselle siitä huolimatta, että juuri tämä oppiaine tai tunnin aihe ei kiinnosta. Hupskeikkaa, yks kaks käy niin, että se alkaakin kiinnostaa. Kun opettaja hyväksyy oppilaan, hyväksyy oppilaskin opettajan ja sen myötä myös oppituntien sisällöt, tavoitteet ja voi ottaa ne omikseen. Se, miten tämän läsnäolemisen ja kuuntelemisen saisi osaksi opettajuutta, onkin jo toinen temppu – ja kokonaan uuden blogipostauksen aihe.

Pumpulista on pyristeltävä irti. Ja muistettava, että surullisinkin kertomus voi kääntyä vahvaksi selviytymistarinaksi. Omalla olemisesta ja tekemisellä voi muistuttaa, että jokaisella on särönsä. Nimim. Kirjoitusvirheitä tehtävänannossa ja änkytystä luokan edessä

P.S. Tärkeä muistutus Johanna Kainulaiselta siitä, että koulun pitäisi muuttua pyhätöstä pajaksi. Koulu ei todellakaan saa olla mikään linnake. Sen täytyy elää ja hengittää nykymaailman rytmissä.  Itse haluaisin koulusta pajan, jossa opettajilla on oppilaille aikaa ja jossa kaikilla on mahdollisuus läsnäoloon.

Mainokset

16 thoughts on “Opettaja, pää pois pumpulista!

  1. Ilkka sanoo:

    ”Mitä kuuluu?” on ihan hyvä.
    Se, että annetaan myös oikeasti vastata on parempi.
    Se, että aidosti myös kuunnellaan vastaus on kaikkein paras.

    Valitettavan usein se jää tuohon ensimmäiseen.

  2. Susanna M. sanoo:

    ”Student’s don’t care how much you know until they know how much you care.”

    Huomaan, että käytän itse spontaanisti ”onko joku vialla/onko kaikki ok”-tyyppisen kysymyksen variaatiota, kun näen, että oppilasta vaivaa jokin. Oppilaan ilme on 90 prosenttisesti todella yllättynyt. Vastaus on yleensä jotain tyyliin ”joo, tietty”, mutta oppilaan tekemiseen laskeutuu yleensä välitön rauha ja ymmärrys siitä, että tuo ope on sittenkin mun puolella.

  3. Leena Pöntynen sanoo:

    Kiitos. Tämä on juuri näin. Opettaja voi päättää itse olla parempi opettaja. Kaupungissa, jossa ennen työskentelin, sai ehdottaa kaupunginjohtajan tunnustuspalkintoa hyvästä työsuorituksesta, asenteesta tms. Olisin ehdottanut Sinulle sellaista! ❤️

  4. Annu sanoo:

    Todellakin olen samaa mielt kanssasi! Nykymaailman koulun todellisuus voi olla kuitenkin toista. Asun pienella kaksikielisella paikkakunnalla. Luulin taalla olevan hyva ja turvallinen paikka lapsilleni kasvaa.
    Paljon puhutaan nuorten miesten syrjytymisesta. Meillakin suuri osa kkoulun kerhoista ja kaupungin tarjoamista vapaa-ajan altivitiiteista suunnataan tytoille. Pojille on vain bandikoulua ja melontaa. Ilmeisesti ohjaajien mieltymysten mukaan.
    nama asiat liittyvat kouluun koska koulun kannattaisi aktivoida suhteitaan vapaa-ajan toimijoihin.

  5. Paula Takio sanoo:

    Mahtava kirjoitus! Melkein voisin sanoa, että harmittaa, kun veit sanat suustani, mutta ei se oikeasti harmita vaan olen iloinen, että todistat oikeaksi sen mitä juuri olen sanonut: etten ole ainoa, joka ajattelee noin.

    1. sluokomaa sanoo:

      Hei kiitos! Mietin, että kannattaako kirjoittaa, että onko liian itsestään selvää. Unihdin, että parasta on just se, kun sanoittaessaan omaa opettajuuttaan huomaa, ettei ole ajatuksineen yksin. 🙂

  6. Petruska sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Kuulostat opettajalta, joka opettelee tuntemaan oppilaidensa vahvuudet ja käyttämään niitä kirjoitustehtävissä. Ja sinut muistetaan siitä vuosien jälkeen. Itse muistan hyvät, huonot ja erikoiset opet. Keskiverto-opea, joka ei herättänyt minussa oppimisintoa/-haluttomuutta, en muista..

  7. Koululaisen äiti ja varhaiskasvattaja sanoo:

    Kiitos tästä sydäntä lämmittävästä kirjoituksesta! Itse alle kouluikäisten kanssa työskentelevänä voi helposti allekirjoittaa tuon kaiken. Olla hetkessä läsnä, ihminen ihmiselle -pienelle tai isolle, kohdata lämmöllä ja hyväksyen, rakentaa yhdessä silta yli aallokon, huomata se pieninkin hyvä ja luoda sitä kautta uutta uskoa ja toivoa… Kunpa jokaisella koululaisella olisi kaltaisesi opettaja, varhaiskasvattaja, kerhon täti, harrastuksen ohjaaja, vanhempi…joka huomaisi hyvän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s