koulu, oppiminen

Nippelitiedon viemää

Nippelitieto, tässä on asiaa siitä.  Ja ihan vain siksi, että viikon ajan minua on mietityttänyt tämä Liisa Keltinkangas-Järvisen kolumni oppimisesta, opettelusta, tiedosta ja sen hallinnasta. Siitä, että jotkut asiat vain pitää opetella ulkoa. Käytän häpilemättä itseäni esimerkkinä.

Osaan ulkoa pari muumikuvakirjaa, satoja lauluja, muutaman runon ja varmasti suurimman osan Euroopan maiden pääkaupungeista, muista maanosista vähemmän. (Pääkaupungit tuntuivat olevan yksityiskohta, johon helposti jäi Keltinkangas-Järvisen kolumnia lukiessaan jumiin.) Muumit ja laulut ovat iskostuneet kallooni lukuisten toistojen ansioista, mutta osin myös opettelun – joidenkin biisien sanat on pitänyt lukea ja sen jälkeen vasta olen saanut lauletuista lyriikoista kiinni. Sen sijaan pääkaupungit olen opetellut varta vasten koulussa – ulkoa. Olen opetellut ulkoa myös englannin sanoja, ruotsin sanoja, ranskaa ja italiaakin jopa. Olen opetellut ulkoa sijamuotojen nimet, lauseenjäsenten nimet, kasapäin biologian ja vaikkapa psykologian käsitteistöä. Olen opetellut ulkoa kirjallisuushistoriaa, elokuvahistoriaa, maailmanhistoriaa, Suomen historiaa.

Sairaan vanhanaikaista. Kaikki tietohan löytyy googlettamalla. Siis jos nyt oikein kovasti kärjistetään. Toisaalta – maailma on ollut omana kouluaikanani, eli 1980- ja 1990-luvulla toinen. Se on ollut toinen jopa opiskeluaikoinani 2000-luvun alussa. Olen vanhanaikainen.

Otan esimerkiksi elokuvahistorian, julkisen rakkauteni kohteen. En muista edelleenkään ulkoa, mikä oli se tarkka päivämäärä, jolloin Auguste ja (hänen veljensä, jonka nimeä en muista, mutta voisin tarkistaa sen vaikka Wikipediasta) Lumiere järjestivät Pariisissa ensimmäisen elokuvanäytöksen. Sen sijaan muistan, että se oli joulukuun lopulla vuonna 1895. Muistan myös, että esitettyihin lyhytelokuviin kuuluin mm. kauhua herättänyt filmi ”Juna saapuu asemalle” (jotain en gare de jotain). Muistan, että elokuvan tarinankerrontaa kehitti mm. Georges Melies (kirjoitetaan suunnilleen noin, en muista tarkkaan), hänen tunneituin saavutuksensa lienee elokuva ”Kuumatka” (tjsp). Tämä filmi valmistui joskus 19oo-luvun alussa (tarkan vuoden voisin siis tarkistaa vaikka Wikipediasta).

”Nippelitieto” on näppäimistöniskun päässä. Olisin muutamalla googletuksella saanut edellisestä kappaleesta huomattavasti pätevämmän ja asiantuntevamman. Nyt siinä on vasta muistitiedon hahmo – tietoa, mutta epätarkkaa. Nykykoulu haastaakin opettajat pohtimaan tämänkaltaisen tiedon merkitystä. Onko tarpeen muistaa tarkkoja vuosilukuja vai riittääkö ajoitus? Onko tarpeen muistaa nimiä ja paikkoja? Mitä ylipäänsä on tarpeen muistaa – ja nyt se pelätyin sana – ulkoa? Missä menee nippelitiedon ja ”hyödyllisen tiedon” raja? Ovatko kaikki erityistä muistamista vaativat tiedot ”nippelitietoa”?

Elokuvahistoria on toki ilmiönäkin mielenkiintoinen: miten ensin syntyi taito tallentaa liikkuvaa kuvaa ja miten koko liikkuvan kuvan idea muuttui, kun sitä keksittiin esittää suurelle yleisölle. Leikkaus. Erikoisefektit. Ääni. Väri. Laajakuva. Aina vaan uudemmat erikoistehosteet. Uuden teknologian mahdollisuudet. 3D. Mitä vielä. Yli sadan vuoden kehitys, ja nyt olemme tässä. Silti ilmiöstä nimeltä elokuvahistoria ei saa oikein irti mitään, ellei ole katsonut läjäpäin elokuvia eri aikakausilta, eri ohjaajilta, eri käsikirjoittajilta, eri miltä vaan. Ilmiöön pääsee todella kiinni vain oman harrastuneisuuden ja kiinnostuksen avulla. Menneiden vuosien elokuvia voi arvostaa vasta kun osaa nähdä ne osana elokuvahistoriallista kontekstia, nähdä yksittäisen teoksen arvon osana jatkumoa, suhteessa edeltäviin ja seuraaviin mestariteoksiin – ja ei niin mestariteoksiin.

Paljon on siis ”nippelitietoa”, jota olen elokuvahistoriasta unohtanut. Olen elokuvahistoriani tenttinyt, mutta yksityiskohdat eivät ole aktiivikäytössä. Mutta tietorakenne on olemassa. Osan kehityskaaresta hahmotan paremmin, mutta mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä sekavammaksi tieto muuttuu – muistettavia asoita on enemmän. Minulla on kuitenkin hakusanoja, joilla päästä tiedon äärelle. Minulla on muistijälki siitä, minkä nimisiä heppuja on ollut vaikuttamassa elokuvan kehitykseen taidemuotona. Eisenstein. Se joka ohjasi Jazz-laulajan. Kurosawa. Welles (vai Wells, en muista ulkoa). Tuulen viemää -elokuvan ohjaaja. Film noir -tyypit (pitää tarkistaa). Se melodraamaheebo. Leone. Tarantino. Se Tree of Life -kaveri (tarkistan, Terence joku). Bigelow (kirjoitinko oikein). Kaurismäki. La-La-Landin ohjaaja. Minulla on polkuja, jotka ohjaavat metsästämään oikeita nimiä, oikeita vuosilukuja, paikkaamaan tietorakenteita, jopa tekemään uusia.

On helppo heitellä nimiä, ikään kuin ne olisivat vain jääneet mystisesti kiinni muistiin. Eivät ne ole. Ei tarina elokuvan historiastakaan ole jäänyt vain mystisesti muistiin. Olen toki tutustunut ilmiöön monipuolisesti, monella tavalla,  kuunnellen, lukien, jakaen, kirjoittaen, keskustellen, mutta samalla olen opetellut asioita ulkoa. Silti väitän, että tuo niin kutsuttu ”nippelitieto” on sitä ankkuritietoa, johon ilmiö nimeltä elokuvahistoria on mahdollista kiinnittää. Tätä ankkuritietoa on oltava tarpeeksi, koska muuten ilmiöt hukkuvat, sekoittuvat, muuttuvat kaaokseksi. Ilman sitä ei ole hakusanoja, joita syötellä tyhjänä vilkkuvaan hakukenttään. Ja sitä ankkuritietoa joutuu painamaan mieleen ihan niin kuin kokonaiskuvaa ilmiöstä. Pikku hiljaa alkaa kehittyä ymmärrys, mahdollisuus omiin tulkintoihin, asiayhteyksien hahmottamiseen.

Yksityiskohtia ei tarvitse ilman ymmärrystä ilmiöstä yksityiskohtien takana, mutta toisaalta ilmiö on tuskin kiinnostava ilman yksityiskohtia. Ihmistä kiinnostaa ihminen ja elokuvahistoriakin on henkilöhistoriaa. Se on tarina yhden taidemuotona kehityksestä. Siinä missä muumitarinan voi oppia sanasta sanaan, elokuvan tarinan voi oppia kokonaisuutena – nippelitietoineen.

Omassa opetuksessani tähtään luonnollisesti kokonaisuuksien hahmottamiseen. Pyrin siihen, että oppilaille jää selkeitä muistijälkiä, muodostuu rakenteita, että he alkavat hahmottaa asioiden yhteyksiä. Pidän tästä huolimatta edelleen vanhanaikaisia kokeita, joissa pitää osata asioita ulkoa. Esimerkiksi minusta on tärkeää tietää, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin juoni, teema, päähenkilö, loppusointu, repliikki ja tragedia. Ne pitää sisäistää mutta samalla joutuu opettelemaan, mitä sana merkitsee.

Koulun tehtävä onkin ennen kaikkea auttaa ymmärtämään sanoja, käsitteitä. Joskus merkitys valkenee heti asiayhteydestään, mutta jonkun on opeteltava käsitteiden merkitys ulkoa. Kaksi kuukautta sitten sana ”teema” aiheutti seiskaluokkalaisissa hämmenystä. Tänään saatoimme keskustella elokuvien teemoista sujuvasti koko luokan kanssa. Yhä enemmän toki teetän tiedonhakutehtäviä, kannustan laatimaan kantaaottavia tekstejä, rokaisen tarinoimaan, selvittämään, miten juoni toimii omassa tekstissä, kysyn, mitä kertojaratkaisuja olet tehnyt. Haastan tarttumaan käsitteisiin kiinni.

Tässä onkin se ero. Yhä enemmän ohjataan oppilasta tutkimaan, huomaamaan ja oivaltamaan, miten jokin asia toimii käytännössä. Otetaan käsitteet aktiivikäyttöön. Ei opetella ulkoa, mitä teema tarkoittaa (tuskin koskaan on opeteltu), vaan tutkitaan, mikä on Näkymättömän lapsen teema, Kamalan tarinan teema tai Kuinkas sitten kävikään -kirjan teema. Aleksis Kivi tehdään tutuksi laatimalla näytelmä tai sarjakuva tai mikä vaan Kiven elämästä. Kalevalasta tehdään paperinukketeatteria. Tutkitaan, millainen on nykypäivän Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri tai Eero. Hahmotellaan suomalaisen kirjallisuuden aikajanaa ja sijoitetaan sinne itselle tuttuja kirjoja.

Rakastan tutkivaa oppimista. Mutta vaadin myös yksityiskohtien opettelua ulkoa. Siksi luulem ymmärtäväni, mitä Keltinkangas-Järvisinen kolumni ajoi takaa. Opettajan haaste onkin valita juuri ne yksityiskohdat, joita oppilas tarvitsee osatakseen suunnata myöhemmin tiedonhakumatkansa internetin ihmeelliseen maailmaan oikein. Minä en ainakaan vielä osaa tätä kunnolla, opinko ikinä, en tiedä. Siksi olisi turvallisinta vaatia opiskelemaan kaikki, pistää pienet pänttäämään. Sen aika on kuitenkin sellaisenaan ohi. Sen sijaan asioiden painaminen mieleen ei ole kadonnut mihinkään ilmiöoppimisen rinnalta. Nämä kaksi kaverusta tarvitsevat toisiaan.

P.S. Loma. Opettelen ulkoa korkeintaan Brädin Taistelutovereiden sanat. 😉IMG_20161013_144324.jpg

Mainokset

2 thoughts on “Nippelitiedon viemää”

  1. Olipa hyvä teksti jälleen. Minäkin luin tuon Keltinkankaan kolumnin ja nyökyttelin joo – mutta. Viime aikoina, kun koulutietä on taas tullut tallattua, olen joutunut tekemään työtä (ulkoa) oppimisen kanssa. Ensimmäkseen olen kapinoinut sitä vastaan. Onko hyötyä opetella entsyymien, proteiinien ja lääkeaineiden nimiä, merkityksettömältä vaikuttavaa koodikieltä? Suurin osa niistä kuitenkin unohtuu heti tentin jälkeen. Ymmärrän, ettei lääkeaineita googlaileva lääkäri tee vaikutusta potilaaseen, mutta eikö tärkeämpää olisi sisäistää ilmiö ja toiminnot nimien taustalla? Ankkuritieto, se oli hyvä sana, kiitos siitä. Oikeastaan sen avulla tajuan, miksi minulla on ollut vaikeuksia muistaa kaikki hienot oppimani asiat – olen opetellut ilmiön ilman hakusanoja. Niitä ensimmäisiä sanoja, joita kirjaa paperin reunaan, kun alkaa hahmottelemaan esseevastausta tentissä.

    1. Hei kiitos tästä! Avasi noita omia ajatushahmotelmiakin paremmin. Ja tsemppiä ulkoa opetteluun. On tosiaan aika paljon asioita, joiden pänttäämisen voi kyseenalaistaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s