Työpaikkaliikuntaa (eli kuinka saat sykkeet nousemaan ihan tavallisena koulupäivänä)

Työtäpursuavan viikon päätteeksi aivoissa soi piip. Tällä viikolla olen oikeasti ollut konkreettisesti hengästynyt monen äidinkielen tunnin jälkeen. Kysyviä ja uteliaita ja tiedonjanoisia kirjoittajia on ollut koko ATK-luokka täynnä ja jokaiselle on tarve antaa aikaa, vastata, jokaista piti neuvoa, opastaa, ohjata eteenpäin, auttaa, vahvistaa ja tsempata. Ei ole tärkeämpää työtä minulla, ilman ironian häivää tämä. Tiedonjano on parasta kyllä.

Mutta huonosti ilmastoidussa tietokoneluokassa meinaa happi välillä loppua, kun 45 minuuttia menee enemmän tai vähemmän liikkeessä. Silti juuri tällaisessa työskentelyssä olen omimmillani. Saan iloita onnistumisista, näen, miten oivalluksia tapahtuu, miten kirjakielen ero puhekielestä kasvaa. Näen, miten mieli prosessoi ajatuksia tekstin muotoon. On ilo, kun opitaan, tehdään, omaksutaan.

Välillä happi meinaa loppu ihan siitä syystä, että ei jaksa puhua kilpaa luokan kanssa, joka haluaa yhtä aikaa ja heti kertoa oman kantansa, viittaamatta ja piittaamatta toisistaan. Kakofonia on melkoinen. Olen metelinkestävä, mutta kaikki oppilaat eivät. Yritän katsoa ymmärtäväisesti huutomyrskyn yli niitä kärsiviä, ja usein saan vastaukseksi yhtä ymmärtäväisen katseen. Huutokisaan en ryhdy.

Yleensä auttaa se, että vaimentaa ääntään. Oppilaiden on oltava hiljaa, jotta he kuulevat edes jotain. Kun tehtävät on jaettu, alkaa sujuva hajaannus ympäri mitä erilaisimpia työskentelypisteitä. Löytyy rauha. Vain minä juoksen pitkin koulua, käyn ohjaamassa kutakin ryhmää, neuvon, opastan, annan vihjeitä, palautetta, kehuja. Ja hengästyn kaikesta portaiden juoksemisesta.

Sitten on ne isot opiskelijat, jotka tulevat luokkaan tärkeinä ja tietokoneineen. Kätevää, kun voi kirjoittaa analyysit suoraan koneelle, poimia opettajan viisaudet lennosta näyttöpäätteelle.  Eli kätevää, kun voi koko tunnin pelata, wapata, snapata ja chatata. Esittää kuuntelevaa. Leikkiä opiskelijaa. Isot lapset. Ihanat isot lapset. Kaipaavat hekin tsemppausta, huomaajaa, kylkeen tuuppaajaa – yritä vielä, kyllä se siitä. Ensi vuonna tekstien maailma avautuu jo paremmin. Harjoitus kerrallaan, keskustelu kerrallaan, kirjain kerrallaan. En hengästy, pidätän hengitystäni ja toivon, että avoinna pysyy se oikea välilehti, eivätkä pelit vie mennessään.

Tämä on oikeasti ihan mukava, tavallinen työviikko. Pitkiä päiviä ja paljon säätöä, mutta mukavia hetkiä, oppimisen oivalluksia, iloa, jaettuja kokemuksia, myös rentoutumisen hetkiä. Mutta se, mille tällaisen viikon tiimellyksessä ei jää aikaa, on luova joutilaisuus, ne hetket, jolloin jää aikaa oivallukselle, kokemiselle, kokonaisvaltaiselle läsnäololle.

Nyt, kun perjantain viimeinen oppitunti on takana, on aikaa hengittää (mutta ihan vain hetki, ennen kuin täytyy alkaa arvioida kirjoitelmia, laatia muistiota, valmistella ensi viikkoa, hoitaa oppilaskunnan tiliasioita, tulostaa oppimistehtävät ja tarkastaa toiset ja syöttää numerot koneelle). Työhuoneen hiljaisuudessa hengähdimme kollegan kanssa ilmoille yhtä aikaa saman ajatuksen: on ikävä sitä koulua, jossa sai oikeasti keskittyä omaan työhön, siihen omaan opetettavaan aineeseen. Opettamiseen, niin kuin ennen vanhaa oli lupa tehdä – jos heittäydytään hieman provosoivaksi.

Tällä hetkellä ihan aidosti tuntuu siltä, että kaikki muu ajaa edelle. On projektia, on toista. On palaveria ja kokousta. On uudet laitteet ja niiden laajat käyttömahdollisuudet. On uusi OPS, joka pakottaa vetämään uusia, ilmiöpohjaisia linjoja, ajattelemaan opetustyön uusiksi, oppimisen uusiksi, kaiken uusiksi.

Projektit ja kaikki yhteinen, koulun arkea rikastuttava ja ulospäin avaava on tervetullutta ja tärkeää. Mutta ihan oikeasti – onko oppiminen ja opettaminen hukkunut kaiken uuden ja kivan ja osallistavan ja motivoivan alle? Haluaisin uskoa, että ei. Mutta muutos on suuri.

Toisaalta se erilainen, ovia avaava ja kiva tuo myös omaan työviikkoon piristystä. Musan valinnaistyypit heittivät musaluokassa välituntikeikan. Yleisön joukossa kiire hukkui musiikkiin, oli vain sävel ja sanat, välillä huomio hienosta kitaroinnista, kauniista huilusoolosta, siitä kun rummut ottivatkin vallan, kun solistin ääni nousi ihanasti ja yllättävästi korkealle ja vei toisiin sfääreihin. Kun kolme ääntä soi rohkeasti, päättäväisesti, kauniisti ja jopa uhmakkaasti yhteen. Jokaisessa kompissa, soinnussa, sävelessä ja sanassa varmuus. Me osataan, me ollaan hyviä, olin kuulevinani musiikin läpi. Esiintymiskokemusta, yhdessä tekemistä, matkaa musiikin maailmaan. Oppimista. Ja ihan parhaalla tavalla.

Jakso on vasta alussa. Kaikki on mahdollista. On kevät aikaa päästä tavoitteisiin, kurottaa kohti uutta. Minun on järjestettävä viikkoihin aikaa oppimiselle – ei opettamiselle. Otan aikalisän hengittämiselle. Keuhkot täyteen, ja puhallan hitaasti ulos. Hyvä tästä tulee.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s