Kirjoista, koulusta ja siitä, miksi lukeminen ei ole in

Ensimmäiset ajatukset

”Perheen kannattaa hankkia hyllyt täyteen lastenkirjoja, jotta lapselle luetaan ja hän itse lukee,” lausuu erityispedagogiikan professori Leena Holopainen (Yle uutiset 16.3.2017 ).

Tuijotan tätä lausetta ja nyökyttelen sen itsestäänselvyydelle. Samalla takaraivossa möyrii pieni surullinen ajatuksenpoikanen: monen perheen todellisuus on sellainen, jossa kirjoihin ei ole varaa. Vaikka yksi painotuote ei alekorissa paljon maksa, samalla hinnalla saa jo päivän ateriat.

No onhan kirjastot.

Mutta entä jos perheessä ei ole kirjastossakäymisen kulttuuria? Jos kirjasto on vieras paikka? Jos sinne kirjastoon meneminenkin jo maksaa, ei ole autoa eikä bussikorttiinkaan ole varaa?

No vaikka ne kummit? Jos he ostaisivat kirjan aina syntymäpäivälahjaksi?

Ai heitettäväksi huoneen nurkkaan? Nopean mielihyvän aikakaudella kirja vaatii syventymistä – se vaatii sitä jo pieneltä lapselta. Kirjaa ei vain heiluteta hetkeä kädessä, sitä katsellaan, sitä tutkitaan. Jos tavoitteena on saada lapselta lahjaa avatessa riemunkiljahdus, kuten usein on, ostetaan uusin, kaikilla mausteilla rempoileva ryhmähau-elsa-salamamcqueen.  Ei kirjaa.

Toiset ajatukset

”Kun vanhemmat lukevat itse aktiivisesti, viestittää se lapsille lukemisen hyödyistä”, jatketaan yllelinkatussa Ylen jutussa.

Itse rakastan lukemista. Tällä hetkellä luen kuitenkin vain sen, mitä on ihan pakko ammatin takia – muuhun ei ole aikaa eikä jaksamista, paitsi Suomen Kuvalehteen ja satunnaisesti Urheilusanomiin. Tiedän, että on heitäkin, kenellä riittää pikkulapsiarjen pyörteissä aikaa omalle lukemiselle. Itse yritän löytää aikaa edes siivoamiselle. Miten on niissä perheissä, joissa aikuisen lukuharrastus ei ole itsestäänselvää? Kuka siellä lukee? Kuka antaa lukemisen mallin? Lukeminen on ylellisyyttä, johon isolla joukolla ei ole varaa tai aikaa.

Kasvatusalan ammattilaisten – kyllä, kuulun heihin – on helppo heitellä viisauksia. Kyllä pitää lukea. Kyllä lukemiseen pitää innostaa. Kyllä ne kirjat alkavat kiinnostaa, kun vain saa sopivan kirjatoukan pureman. Välillä olen löytänyt niitä toukkia. Se on usein sattumaa, mutta joka kerta yhtä mahtavaa. Kun löytyy juuri oikeasta aiheesta kertova teos oikealle oppilaalle oikeaan aikaan. Kun on kuunnellut oppilastaan, löytää artikkeleita, jotka kiinnostavat. Kun oppilas itse on aktiivinen ja hakeutuu kiinnostavien tekstien äärelle. Kun innostus löytyy jotain muuta kautta: yksi positiivinen kokemus motivoi nostamaan äikän numeroa ja kirjasta tulee kaveri.

Mutta valitettavan usein kirjatoukat tuntuvat olevan aika lailla katoava luonnonvara. Uutta potteria on turha jäädä odottamaan. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen yläkoulussa ei enää kaikkien kanssa toimi siten, että tässä on kirja, lue. On oppilaita, joille yhden sivun mittaisen novellinkin lukeminen on aikaa vievä prosessi ihan siksi, että sanasto on vierasta, lauserakenteet yhtä puuroa. Ilman ääneenlukemista sanat saattavat olla pelkkää kirjainten sekamelskaa.

Ei se ole oppilaiden vika. Nykymaailma on eri kuin se, jossa kirjat olivat ainoa mahdollisuus todellisuuspakoon ja kun lehdistö saneli sen, mitä saamme tietää. Kuvan, äänen ja hajanaisten tekstikokonaisuuksien, kummallisten klikkiotsikoiden ja vaihtoehtoisen tiedon maailmassa pitäisi osata lukea entistä paremmin, olla tarkempi, kriittisempi, taitavampi. Tässä informaatiotulvassa tekisi mieli vetää peitto päälle ja olla vaan. Audiovisuaalis-interaktiivinen maailma on kuitenkin koko ajan läsnä. Vaikka nettiartikkeli olisi kuinka kiinnostava, sen vieressä vilkkuu sata mainosta ja viisi videoklippiä. Syvenny siinä sitten. Kirjapainotaidon kruununjalokivi alkaa unohtua. Painetulla sanalla ei ole enää mitään väliä. Kun kaikkea on tarjolla omassa taskussa näppäinlukon avaamisen päässä, kuka jaksaa nähdä vaivaa ja lukea?

Kolmannet ajatukset

Pelit vievät nuoret mukanaan, enkä ihmettele yhtään. Pelaaminen on usein vuorovaikutteista. Kirjan kanssa olet kahden – tai siis yksin. Kirjassa ja elokuvassa joutuu elämään koko ajan sen mukaan, mitä joku muu on päättänyt tapahtuvaksi. Juoni on jo olemassa. Pelimaailmassa pelaaja saakin aktiivisen toimijan roolin. Vaikka sielläkin käsikirjoitus on jo valmiina – uskoakseni peleissäkin on lopulta vain rajallinen määrä vaihtoehtoja sille, mitä seuraavaksi tapahtuu – pelaaja pääsee vaikuttamaan tarinaan.

Minulle tämä ajatus on vieras. Rakastan sitä, että on tarina, jota seuraan, haluan alistua jo olemassaolevalle, kuolla jännityksestä, surra, iloita, romahtaa sen mukaan, mitä joku on kirjoittanut – tapahtui se sitten valkokankaalla tai kirjan sivuilla. Mutta minä olenkin vanha. Ymmärrän paremmin niitä, jotka säikähtivät junan saapumista asemalle elokuvateatterin pimennoissa. Pelimaailma on vieras ja tämäkin on näin ollen vain arvaus: Siellä samoja tunteita koetaan oman tai toisen pelaajan toiminnan takia. Siellä junan saapumisesta ei lueta kirjan sivuilta tai seurata sivusta. Siellä junaa ohjataan itse, päätetään, kenen päälle se ajaa ja minne juna lopulta menee. Voin hyvin ymmärtää, että se on siistimpää kuin odottaa ja odottaa, selviääkö syyllinen junaryöstöön sivulla 100 vai 300 tai lähteekö veturi laiturilta 9¾ ajoissa. 

Neljännet ajatukset

Digitaalisuutta tarvitaan kouluissa, koska tulevaisuus. Digitaalisuus toimii opetuksessa, koska se on oppilaille tuttu maailma, siellä on helppo toimia. Diginatiiveja tai ei, koneet ovat kasvavalle sukupolvelle kolmas käsi, ensimmäinen askel kohti kaikkia koskevaa kyborgiutta. Mutta digitaalisuus ei toimi, koska se vie oppilaita koko ajan kauemmaksi pitkistä teksteistä, tarinoista, siitä syventymisen ja tutkimisen maailmasta.

Haistankin kouludiskurssissa ristiriidan vienon tuoksun: istutamme opetussuunnitelman ja rautaan laitetun rahan pakottamina oppilat koneiden ääreen ja huudamme herranjumalaa, kun kukaan ei jaksa keskittyä kirja kädessä.

Taidankin lähettää tv-ruudussa viikosta toiseen nokkeloivalle kirjailijakolmikolle kysymyksen: Pitääkö olla huolissaan, jos ensin pidetään huoli siitä, että syventymiseen houkuttelevat kirjat viedään pois luokkahuoneista ja sitten itketään kun kukaan ei lue?

Koulujen kannattaa hankkia hyllyt täyteen kannettavia ja tabletteja ja iPadeja ja muita, jotta niitä käytetään opetuksessa ja hän itsekin käyttää niitä, sanotaan. Mutta pitäisikö olla, että koulujen kannattaa hankkia hyllyt täyteen oppilaita kiinnostavia kirjoja, jotta heille luetaan ja he itse lukevat?

Viidennet ajatukset

Mitä sinä tästä ajattelet?

 

Mainokset

One thought on “Kirjoista, koulusta ja siitä, miksi lukeminen ei ole in

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s