EPMTRJÄ – eli epämääräisesti puhekieltä mukaileva teksti (räppi)jätkistä ja äikäntunneista

”Ne väitti ainooks mut veljiä on ainakin yks / ja et se on viel samas jengis ei oo haitaksi nyt.” 

(Brädi, Taistelutoverit feat. TS, 2010.)

Mulla on ympärillä esimerkkejä hyvistä äijäsuhteista. Siis sellaisista, että ollaan ystäviä nyt ja aina. Eka esimerkki on mun isä ja sen paras kaveri. Ne on potkineet yhdessä palloa nappulakengissä ja -kokoisina, ne on räkineet yhdessä katot ja lattiat liukkaiksi, reilanneet Euroopassa ja nyt ne heittää kuuskymppisinä lenkkiä tuolla Suomi-neidon pohjoisosassa joka kesä. Ne soittelee joka viikko. Välille ei oo tullut vaimot, ei lapset, ei edes se pari sataa kilometriä, joka näillä ikifrendeillä on välimatkaa. Ne vaan on ystäviä, nyt ja aina.

Toka esimerkki on mun mies ja sen ystäväpiiri. Mä kuljen joka päivä itse töihin sen pihan ohi, jossa ne on junnuina laskeneet pulkkamäkeä. Ne viestittelee lähes joka viikko, osa tapaa joka viikko, ja pari kertaa vuodessa koko jengi kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mukana puolisot, lapset, koko crew. Aikaa ei oo vielä juossut tietenkään yhtä monta vuosikymmentä kuin mun isällä, mutta sama toveruuden voima on näissäkin äijissä sisällä.

Näiden ystävysten välissä on tiukka liima, jota ei oo kuitenkaan roiskittu sinne väkisin. Se on siellä ihan vapaasta tahdosta. Hyvistä tyypeistä haluaa pitää kiinni.

Mä näen samanlaisia orastavia äijätarinoiden alkuja joka päivä. Ne jätkät nujuaa luokan nurkassa, ne puuhastelee yhdessä ryhmätehtävien parissa. Ne ryntää pihalle potkimaan palloa, satoi tai paistoi, tai ne on kännyköineen kasassa käytävillä, pelaavat, snappaavat ja roikkuvat ig:ssä sulassa sovussa ja saumattomassa yhteisymmärryksessä. Ne tsemppaa toisiaan, ne saa toisensa vihaamaan porukalla koulua jos haluavat, ne vastustaa kimpassa opettajaa. Mutta tiukan paikan tullen ne on niitä, joihin voi turvata. Niiden silmiin ja parransänkiin ja kainalosta puskevaan hikeen on kirjoitettu hienoja kaverikertomuksia, uusia taistelutarinoita. Tätä mä kelaan, kun mä kuuntelen, miten Brädi laulaa ja siitä syystä mä aloitinkin yhden lukion äikän tunnin heittämällä ilmoille just tän Brädin Taistelutoverit. Biisin, jossa avataan sitä, miten luottokavereiden rinnalla ollaan valmiita tekemään mitä vaan toisen puolesta, miten tärkeää on se, että rinnalla on tyyppejä, jotka on kokeneet samat jutut, samat kuviot, jotka ymmärtää sua pienimmästä vihjeestä.

Alettiin kaivaan kappaleesta esimerkkejä. Löytyi alkusoitua, loppusointua, puolisointua. Mietittiin intertekstuaalisia viittauksia, biisin kulttuurista kontekstia. Etsittiin räpille tyypillisiä pitkiä riimejä, otettiin metaforista kiinni. Mistä Brädi ja TS meille riimittelee? Mitä ne haluaa sanoa? Mikä on räpin teema?

Oli kivaa. Mä pääsin ylistämään mun suosikkiräppäriä ja muistuttamaan lukiolaisille, että tätä tää on, runon analyysi. Totamaan, että nykyräppärit itse asiassa jatkaa ihan samaa runonlaulajien perinnettä, joka alkoi jo Kalevalan kankahilla. Kun muinaiset laulajat heittivät kehiin tarinaa säännöllisellä,  taianomaisella rytmillä, ollaan räpissä kiinni ihan samanlaisessa magiikassa. Joukahaisen ja Väinämöisen kilvoittelu vahvemman loitsijan tittelistä on kuin nykypäivän rap-battle, sanaillaan vastustaja suohon. Toistoa, kertoa, asioiden sanomista uudelleen vähän eri tavoin. Suomalaista runonlauluperinnettä höystettynä rapakontakaisella poljennolla, sitä juuri. Rhythmically Accentuated Poetry.

Heitin pallon luokan puolelle. Tutkittavaksi valikoitui Profeettoja, Antti Tuiskua, Zen Cafeta ja Happoradiota. Osa haastoi itsensä Jenni Haukiolla – kaikkia musalyriikat ei inspiroi. Mutta väitteet ”mä en ymmärrä runoutta” alkoivat haihtua. Jos käsitemaailma on vieras, ei siihen kannata sukeltaa muinaisten aineistojen kautta. Ei kaiken tarvitse olla uutta ja käsittämätöntä. Tuttu teksti tukee paremmin uusien käsitteiden opettelua. Samoin tuttu ajatusmaailma. Kun Brädi laulaa ystävien tärkeydestä, kaikki nyökyttelevät, nuoret ja vanhat. Kun Cheek vetää kehiin itsekehua ja buustaa omaa osaamistaan, on sekin tuttua tarinaa – haukkukoon jotkut egoistiseksi, mutta monella itseään ja osaamistaan maanrakoon lyttäävällä voisi olla Cheekin avoimesta itsekehusta opittavaa. Kun päättää olla paras, se alkaa toteuttaa itseään. Voi kun  jokainen voisi päättää olla edes hyvä!

Mä ymmärrän sen, että peruskoulun ja lukion pitää tutustuttaa kirjallisuuteen monipuolisesti. Pelkkä poplyriikoiden tutkiminen ei riitä. Mutta jos tarkoitus on ottaa kirjallisuuden käsitteitä haltuun tai tavoite on saada oppilas kirjoittamaan järjellinen teksti, ei aina kannata hakata Canthilla tai Kivellä päähän. Kun on kaksiverroin uutta, on oppimista varten ylitettävä muuri kaksin verroin korkeampi. Kun osa on tuttua, madaltuu oppimisen kynnys. Vaikka just Brädi ei ois tuttu, sen edustama maailma on. Ja se, mistä se laulaa. Ystävyydestä.

Parasta Brädissä ja Cheekissä ja näissä muissa herroissa on se, mistä ei saisi näinä neutraaleina aikoina ehkä edes puhua. Ne on äijiä. Ne kertoo, mitä on elää miehenä miehisessä maailmassa. Ne laulaa egobuustauksen ohella epävarmuuksistaan, haavoistaan, peloistaan, huolenaiheistaan. Ne on kovia ja pehmeitä yhtä aikaa. Ne on aitoja.

Totta kai jokaisen peruskoulun käyneen täytyy tuntea sellaiset nimet kuin Eino Leino tai Elias Lönnrot. Lukiolaisen tulee osata jopa sanoa Eikan runokielestä jotain. Mutta ei tietenkään ensimmäisenä tehtävänä. Ei Eino Leinosta ole kaikille esikuvaksi, vaikka joku siitä innostuukin. Siksi pitää heittää vaihtoehdoksi sellaisia sanaseppoja kuin Mikael Gabriel tai Arttu Lindeman. Ne on ajankohtaisia. Ne on elossa ja olemassa. Ne on ihan vasta tehneet niitä juttuja, joita nuoretkin. Ne puhuu mulle vierasta kieltä, mutta se on kieli, jota nuoret ymmärtää. Jos mä haastan oppilaani ottamaan selvää mulle tutuista jutuista, mä haluan ottaa myös haasteen. Mä kysyn, mitä ne kuuntelee ja pyydän kertomaan, mistä uusi sukupolvi tarinoi.

Vaikka kuinka yrittäisi olla ajan hermolla, nykypäivä huristaa ohi ja lujaa. Kun oppikirjassa on Raappanaa tai Palefacea, tai kun mä kuuntelutan porukalla Brädiä, saatetaan silti puhua osalle nuorisoa vieraista nimistä. Noi äijät lähenee jo neljääkymmentä, ja siksi tällainen samaa ikäluokkaa edustava äikänope löytää näiden herrojen lyriikoista myös omaa tarinaansa. Toki osa nuorista luukuttaa myös tätä kolmenkympin tuolta puolen tulevaa riimiä ja rytmiä, mutta tässä ajassa ja tässä maailmassa kulttuurinen skaala on niin laaja, että jos aidosti haluaa, että oppilailla on omistajuutta opiskeltavaan aiheeseen, täytyy antaa mahdollisuus tuoda sitä ainesta itse opiskeltavaksi. Kun tunnilla heitin Taistelutoverit kehiin, kyselin, kuka tietää samannimisen minisarjan, Band of Brothers. Ei kukaan. Biisin intertekstuaalisuus ei auennut. Saman kohtalon koki äikän kirjassa ollut Hollywood Blues -runo. Ei ollut Kummisetä tuttu, Robert de Nirosta puhumattakaan. Oman ajan itsestäänselvyydet eivät enää ole niitä. Se, että menneiden vuosien kauniita ja rohkeita elokuvasankareita ei tunneta, tuntuu ihan loogiselta, mutta ei enää tunneta välttämättä edes satuja tai tarinoita.

Eivät nostot olleet silti turhia. On hyvä osoittaa, että populaarikulttuurinen arki on täynnä tekstejä, joiden täysi ymmärtäminen vaatii, että on perillä siitä, mitä meidän länsimainen kulttuuri tarjoaa ja on tarjonnut. Täytyy olla inessa skenessä. Ja se skene on laaja. Räppiäijät vetää itse asiassa kehiin Kiveä ja Leinoa, rockin puolella yhteydet Kalevalaan on jo ihan peruskauraa. Namedroppailu kuuluu kuvaan. Klassikoita ei kannata kantaa luokkaan vain klassikkostatusten vuoksi. Klassikot pitää kytkeä nykypäivään, pitää osoittaa, miksi ne edelleen ovat ajankohtaisia – kunhan ensin niiden käsittelyyn on annettu eväät käymällä läpi tuttuja teoksia. Nuorten maailman teoksia.

Vaikka aloitinkin ajatukseni hehkuttamalla äijätoveruutta, fakta on, että nuorten maailma on myös raaka. Siellä ne jätkät nujuaa, hyvässä hengessä, mutta ne nujuaa myös pahassa. Jos oot enemmistön mielestä vääränlainen tavalla tai toisella, sut otetaan helposti silmätikuksi, kampataan käytävällä, piilotetaan reppu, vedetään turpaan. Se maailma pyritään piilottamaan vanhemmilta, pahoja tapahtuu, kun opettajat eivät kuule ja näe. Tästäkin lauletaan. Tästäkin kerrotaan hiphop-riveillä. Niillä menee hyvin, joilla on jengi turvana, mutta entä ne, jotka jäävät yksin? Heille Taistelutoverit saattaa olla laulu juuri niistä toisista, joihin ei ikinä tunne kuuluvansa. Heille pitäisi soittaa Blaa Blaa (En kuule sanaakaan). Tai Brädin Hätähuuto. Että mä kuulen teidätkin, että nouskaa niitä paskoja vastaan, etsikää oma jenginne, oma juttunne, olkaa niin kuin ootte vaan.

Kalevalassa lukuisat äijät puhisivat napit vastakkain. Hyvää syntyi vasta sitten, kun isot egot uskalsivat yhdistää voimansa, unohtaa kaunat ja nousta joukkona yhteistä vihollista vastaan. Seiskaveljeksen kasvutarina on yhtä lailla tarina yhteishengen ja veljeyden voimasta. Räppijätkien lainit yhtyy samaan virteen. Veljet tarvitsevat toinen toisiaan. Tarinoissa ei ikinä kehoteta asettumaan tarkoituksella heikompaa vastaan. Aina ollaan heikomman puolella. En tiedä teistä muista, mutta tätä tarinaa mä välitän luokkaan roudaamani räpin, runon ja riimittelyn voimalla mielelläni eteenpäin. Ja viestitän siinä teemoja pohdiskellessa samalla, että musta on oikeesti ihan okei, että hormonihöyryinen nuori pitää vielä verkkareissaan tärkeämpänä kaverisuhteita kuin kaunokirjallisuuden kaanonia. Vaikka kirjat ovat avain maailmaan, on huomattavasti heikompi tilanne, jos ei ole ketään, kenen kanssa lukea – tai olla lukematta.

Lepää vaan veli, lupaan pitää kipinää / me selviydytään, älä unohda sitä ikinä / me seistään vahvana rivinä.”

(Brädi, Taistelutoverit feat. TS, 2010.)

Niinpä. Pitäkää huolta, pojat!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s