Älä v*ttuile luokassa

No enhän minä. Vai valitettavasti sittenkin?”

Tällä viikolla törmäsin käsitteeseen vittuilu:  Yhteishyvässä (2/2017), jossa Sari Helin, alias Huono Äiti muistutti siitä, minkälaisen viestin kasvava lapsi saa, jos vittuilu on osana kasvatusta: lapset ovat tämän diskurssin mukaan taakka.

Oppilaiden kanssa keskustelu lähti käyntiin oppitunnilla, jolla päädyimme Spring Awakening -musikaalin innoittamana pohtimaan entisajan koulun ja nykykoulun yhtäläisyyksiä ja eroja. Vanhempieni kertomuksista muistin, että vielä 1960- ja 1970-luvulla oli vallan tavallista, että opettaja sanoi oppilasta tyhmäksi.

”Mutta kyllähän meitä sanotaan edelleen tyhmiksi”, kuului väite luokasta.

”Se on piilotettu sellaisen puolihumoristiseen vittuiluun, mutta silti – edelleen opettajat saattavat välittää viestin, että me ollaan tyhmiä.”

*Nyt voitte kuvitella sellaisen tyrmistyneen, pöyristyneen ja hämmästyneen ilmeen potenssiin sata. Sellaisen, jossa suu rävähtää kraatteriksi ja silmät ovat laajemmat kuin järvi Inarin (teevati olisi tässä yhteydessä understatement).*

”Älkää ikinä antako kenenkään väittää tai uskotella, että olette tyhmiä”, aloitin, ja jäimme yhdessä pohtimaan aihetta edelleen. Tunnin jälkeen ajatus jäi kuitenkin kalvamaan minua. Todellako edelleen koulussa lytätään oppilaita? Lyttäänkö minäkin? Ja vahingossa vai tahallaan?

Omassa perhepiirissä meillä heitetään huulta toisen heikkouksista ja myös vahvuuksista rankastikin. Itse saan kuulla apinakäsistäni, joilla voin ottaa maitopurkin jääkaapista, vaikka olisin olohuoneessa. Kaveripiirissä olen ”blondi, joka ei tajuu” tai ”se, jolle pitää sanoa tapaamisajat aina tuntia aiemmin, jotta olen ajoissa paikalla”. Hyväntahtoista keljuilua. Tyhmäksi blondiksi ristiminen käy, koska sekä ystäväni että minä tiedämme, että en missään nimessä ole tyhmä – blondiuskin tulee purkista. Pitkät kädet olen ihan itse ottanut esiin (heh-heh) ja se on oikeasti minusta hauska vitsi. Tiedän itsekin tapaamisistani myöhästelyn olevan ikävä piirre, ja on ihan oikeutettua, että siitä huomautellaan. Olen jopa oppinut pikku hiljaa lähtemään ajoissa liikkeelle. Pointti on kuitenkin se, että tutussa ja turvallisessa – ja välittävässä –  ympäristössä v*ttuilu on oikeasti hyväntahtoista. Veljeni sanoin, ”se on vain merkki siitä, että me rakastetaan toisiamme”.

Mutta entä koulussa? Tai pienen lapsen kanssa, joka ei erota ironiaa todellisuudesta? Vaikka yläkoulussa ironia kuuluu osaksi keskusteluja ja kommentointia, saattaa oppilaan ja opettajan välinen etäisyys olla niin suuri, että ironia jää ymmärtämättä. Tässä kohtaa lähtee helposti naureskelu liikkeelle tyyliin ”kyllä jo teini-ikäisen pitäisi ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei, kyllä eleiden ja ilmeiden ja äänenpainojen pitäisi se viestiä”. No ei pidä. Vaikka opettajan auktoriteetin on sanottu murenevan koko ajan, tässä suhteessa se vielä pätee.

Mietin omaa käyttäytymistäni tunneilla. Teiniepeli, joka ei moneen oppituntiin ollut vaivautunut kaivamaan edes kirjoja repustaan, päättikin ryhtyä ahkeraksi – ja teki yhden tuntitehtävän. Olin aidosti iloinen ja kerroin sen myös hänelle, ilman ironian häivääkään. Jälkeenpäin aloin miettiä, oliko kommenttini mahdollista tulkita sarkastiseksi vittuiluksi. Entä jos minun olisi ollut parempi jättää aktiivisuus huomiotta tuntitilanteessa ja ehkä kiittää osallistumisesta Wilmassa? Niin tai näin, tyhmyydestä ei tässä yhteydessä puhuttu.

Eräässä menneessä ihmissuhteessani (ironinen) piikittely oli jatkuvaa, koko ajan läsnä. Siellä ”blondi, joka ei tajuu” tarkoittikin sitä oikeasti, vaikka pintapuolisesti kaikki oli vain yhtä ironian voittokulkua. Mikään ei pitänyt paikkaansa, lopulta olin se, joka ymmärsi kaiken väärin: jos määritin kommentin ironiaksi, se ei ollutkaan sitä ja päin vastoin. Vastuu ymmärtämisestä oli kuitenkin minulla. Alkuun se oli jopa kiinnostavaa, mutta lopulta silkka helvettiä. Merkitykset alkoivat kadota ja muuttaa muotoaan, eikä mistään enää saanut tolkkua. Ja ironian vastaanottajana oli kuitenkin ihan fiksu aikuinen.

Arvatkaapa, mitä tuollainen ironinen ympäristö teki? Murensi itsetuntoa. Paiskoi jatkuvasti päin seiniä. Kutisti, lytisti ja lyhisti, vaikken aikanaan edes ymmärtänyt sitä. Kasvoin henkisen metrin, kun tajusin rimpuilla ihmissuhteesta irti, ja vasta silloin ymmärsin edes olleeni lähellä kadota. Ironia ja piilovittuilu ovat oikeasti hajottavia voimia. Se selviää jo Näkymättömästä lapsesta. Novellin tarina on valitettavan tosi.

Mitä siis sama tekee herkässä kehitysvaiheessa olevalle nuorelle? Vaikka kukin aineenopettaja on vain lyhyen hetken vuorovaikutuksessa yhden oppilaan kanssa, on jokaisen hetken merkitys arvaamattoman suuri. ”No mutta Sanna, eikös se ole vähän tylsä lehti?” kaikuu korvissani opettajan ääni, kun mietin yläastetta ja paljastustani, että luen Suomen Kuvalehteä. Kommentti oli ehkä ironinen, mutta minulle se oli täyttä totta. Muistan sen edelleen. Ajattelin, että opettaja väitti samalla minun olevan tylsä. Se ei tuntunut mukavalta.

En väitä, että opettajien pitäisi jotenkin alkaa harkita sanomisiaan, muuttaa omaa tapaansa olla ja olla vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutuksessa aitous on tärkeää ja toisaalta on myös tärkeää, että oppilaat saavat kokemuksia erilaisista sosiaalisista tilanteista. Joissakin kohdin ironia on ihan paikallaan. Mutta jos dialogin lomaan on kätketty ivallisia viestejä, jotka mitätöivät toisen osaamista, viestivät, että sinä olet tyhmä, kehottaisin katsomaan peiliin. Miltä sinusta tuntuisi, jos siinä vaiheessa, kun olet vasta oppimassa tietoja ja taitoja, sinun mahdollisuutesi ja potentiaalisi kyseenalaistettaisiin?

Tekisi mieleni julistaa ainakin perusopetus kokonaan vittuiluvapaaksi vyöhykkeeksi. Sitä en kuitenkaan tee. Nimittäin kun oppilaat huomauttelevat herkkyydestäni hukata silloin tällöin papereita tai kommentoivat siitä, kun silmälasien puutteessa en näe takapulpetilta valkokankaalle, välittyy vittuilusta se sen hyväksyvä, herkkä ja tärkeä puoli: ollaan päästy hyväntahtoisen ironisen keljuilun äärelle. Ja se taas ei tee näkymättömäksi, vaan päin vastoin siinä katsotaan lähelle ja tarkasti.  Siinä ollaan aidosti ja kokonaisina olemassa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s