Rakastanko?

Huhtikuinen lauantai ja pajuista riisuttu ranta. Tuulee. Heinikko on painunut, muuttunut osaksi mutaista maata raskaiden pyörien alla. Urissa on mukava tallustaa kumisaappaat jalassa. On edettävä, sillä männikön laidassa näkyy yksi pensaikko – siellä pajunkissat ovat säilyneet koskemattomina.

Ne ovat ihan tupsuisia! pieni huudahtaa. Niin ovat, vastaan. Haluatko kokeilla? Viimaa uhmaten riisumme hanskat, silitämme pieniä pehmeitä alkuja, naurattaa. Tässä me olemme, me kolme, meidän koko pieni perhe, vanhan mutta meille uuden perinteen äärellä. Pajunkissametsällä.

Ranta on täynnä risuja. Totta kai se on. Tällä kertaa risuista tulee silti jotain suurta. Kolmevuotiaan innolla jokainen oksa on nostettava maasta, kokeiltava, miten kova ääni tulee, kun karahkalla hakkaa kiveä tai maata, toista oksaa, heinikosta törröttävää puuta, suurta runkoa, mitä vaan. Parimetrinen, katkennut puuntaimi nousee vaivatta. Pieni heiluttaa sitä kuin voittoisaa lippua, karahka muuttuu, kasvaa, se nousee kohti koleutta uhmaavaa aurinkoa, ja sitä heiluttaa tämän viimeisiä hetkiään elävän rantapuiston kruunaamaton kuningas. Kivet, kolot, risut, polut. Ne eivät ole kunnan, eivät minun, eivät mieheni, ne ovat tuon kolmevuotiaan omaisuutta, kaikki tämä on juuri nyt hänen ja se loistaa järvenselän yli noista pienistä sinisistä silmistä. Äiti, isi, kato!

Pajunkissatehtävä on suoritettu, on eväshetken aika. Mutta ei ihan vielä, aistin kumisaappaiden litinästä, hihkaisuista ja lentelevistä kävyistä. On mutaa, johon pitää astua, on keppejä, joita pitää heitellä, on juuria, joihin täytyy kompastua, on kaatumisia, jotka täytyy voittaa. On tasapainoilua, tarkkaavaisia katseita, taivaalla aivan jokainen lintu on se, josta pitää mainita. On variksen ääni, koira, joka haukkuu, talitintti, etäinen lokki ja kaukana pärisevä moottoripyörä. Järvi on rannaltaan jäässä, mutta ääni kantaa silti kaukaa tieltä asti. Ja jokaisen rasahduksen, raakunnan ja piipityksen alkuperä täytyy tietää ja kertoa tai kysyä. Isi menee jo autolle, kuulen. Meitä kahta odottaa vielä oja ja sillaksi heitetty kuormalava ja sen varjoista pilkistävä riite.

On kysymys ehkä hehtaarista, mutta pienelle sekin on kokonainen maailma. Se on täynnä elämää, nähtävää, kuultavaa, koettavaa. Ja mitä minä tekisin mieluummin, kuin pysähtyisin ajatuksineni ja koko olemuksineni tähän paikkaan. Haluan olla katsomassa, mitä ja miten pieni valppailee, aistii. Kylmäkään ei vielä haittaa, koska meidän maailma on rakkaudesta lämmin. Pieni kaatuu taas, annan käden. Äiti, minä menen ite. Ote irtoaa. Mene vain, hupsa, mene vain. Ja matka jatkuu.

Nälkä ajaa eväsrepulle. Aivan rannan läheisyydessä tuulee vahvemmin, ja puhuri nostaa järjenjäältä kylmää suoraan kasvoille. Vaikka aurinko paistaa, viima tarttuu takinliepeeseen ja kohmettaa termospulloa hapuilevat kädet. Etsitään jokin suojaisempi paikka. Vaikka tuolta veneenlaskupaikalta, kyllä, täällä on kiviä, joilla voi istua.

Mieheni on oikeassa – pääsemme juuri sopivasti katveeseen. Jokaiselle löytyy sopiva kivi, poutapäivän jäljiltä selviämme kuivin nahoin. Kaakao höyryää. Maista ensin varovasti, neuvon. Eväsleivät ja auringonpaiste, lumenalta paljastuneet, pyöreääkin pyöreämmät rantakivet; kevyet pilvetkin tuntuvat hymyilevän meille, tästä hetkestä ei puutu mitään. Olemme kivenheiton päässä kotoa, mutta tunnelma on kuin kaikilla maailman kaukomatkoilla. Juuri tämä hetki on tässä vain kerran, tämän haluan muistaa.

Hetken hitaus vaihtuu pienen kanssa sekunnissa energialatauksen purkaukseksi. Juostaan veneille! Siellä niitä on, nurinkäännettyjä, vielä talviuntaan nukkuvia, mutta ei unohdettuja. Yksi lahonnut soutupeli on kuin odottamassa pientä kiipeilijää. Olen kapteeni, seilaan merille! Merirosvot, pois edestä! Ei tarvita kuin aavistus veneen keulasta, ja matka voi alkaa. Nousee myrsky, tyrskyää, me kastuimme! pieni huutaa. Hänen maailmansa on tosi ja sanoittamalla se tulee todeksi myös meille, minulle ja miehelleni. Katsomme yhdessä valtoimenaan pyrskähteleviin aaltoihin, tunnen kuinka vene keinuu, horisontissa on yhtä aikaa merirosvoarmeija, krokotiili ja ainakin yhdeksänsataa merihirviötä. Tämä on seikkailu! Nostan pajunvitsan taivasta vasten, tämän avulla päihitän kaikki ja kaikit ja kaiken! Taisteluun!

Kuin taikaiskusta kylmä imaisee vastustajat, rannalla on enää me kolme ja toiveissa lähtö kotiin. Isi, äiti, ota syliin. Isi ehtii ensin. Sipaisen ohimennen pientä poskesta. Hän rutistaa isäänsä, minun miestäni. Rakastanko? Rakastan.

 17932216_1413006312095038_3950053225670901760_n(1)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s