Koulu on kivaa – ja ei

Seesteinen työaamu duunipaikalla: tunniton päivä, joten on mahdollisuus tehdä töitä ilman kelloa. Kellottomana kipitin opehuoneeseen vasta välkän jälkeen – yksi kollega korjaili kokeita, toinen pohti, miksi ylipäätään oli mestoilla. Minä olin ihan rehellisesti vain hakemassa kahvia. Kehkeytyi keskustelu, joissa nousivat esiin sellaiset sanat kuin arviointi, opettaminen, kirjoittaminen, ajankäyttö ja vaatiminen. Puhuttiin siitä hyvästä, jolle ajatus opettamisesta on aikoinaan rakennettu. Niistä vankoista hirsistä, jotka ovat pitäneet koulumaailmaa pystyssä vuosikymmenet.

Yhteisymmärrys oli seuraavista: opetustyö ja koulumaailma ovat murroksessa – se lienee tässä viime vuosina tullut kaikille selväksi. Me opettajat emme oikeastaan kaipaa muuta kuin tilaisuutta opettaa. Sitä ei saisi kuitenkaan tehdä – pitäisi ohjata oppilas oppimisen polulle, tyrkkiä oikeaan suuntaan. Niinhän se menee, jos uskoo nykyjargonia. Alkoi pelottaa. Ihan kuin joku lähestyisi näitä koulutuksen vahvoja hirsiä moottorisahan kanssa, tekisi tuhoa. Toinen koputtelee puuta ja huutaa tietämättömänä, että liimataan uutta päälle vaan. Opetuksettomuutta, kirjattomuutta, luokattomuutta, vaatimattomuutta. Kaikettomuutta. (Kiitos loistavasta koluminista, Arno Kotro!)

Minusta on kiva opettaa. Minusta on kiva valmistella tunti huolellisesti, miettiä, millä esimerkeillä valaisen kulloinkin käsillä olevaa asiaa, miten kalastelen oivalluksia oppilaista ja mikä tehtävä auttaisi oppilaita parhaiten oppimaan. Minusta on kiva olla se aikuinen, joka tekee valintoja: tämä taito on juuri nyt opittavissa tässä porukassa, tällä menetelmällä oppiminen menee eteenpäin. Minusta on kiva, kun joku kysyy ja saa minulta vastauksen – joskus kuin liukuhihnalta, joskus minun pitää myöntää vajavaisuuteni ja vastausta lähdetään etsimään yhdessä. Parasta on, kun kysymykset ovat sellaisia, että voinkin auttaa oppilasta itseään keksimään vastauksen.

Minusta on kiva kuunnella, kun paperit rapisevat tai kun näppäimistöitä kuuluu tasainen naputus. Minusta on kiva kuunnella, kun oppilaat keskustelevat. Minusta on kivaa, kun pohjustuksen jälkeen oppilaat voivat itse valita, miten lähtevät toteuttamaan tehtävää ja missä. Minusta on kiva kierrellä ympäri koulua, käydä jututtamassa omiin sohvaryhmiinsä tai käytävän penkeille kerääntyneitä ryhmätyötiimejä, käydä ohjaamassa tehtävää eteenpäin tai olla vain se aikuinen, joka käy tsemppaamassa, että hyvä te, just noin.

Minusta on kiva kysyä, onko kysyttävää. Minusta on kiva kysyä, mitä kuuluu. Minusta on kiva, kun oppilaat huikkaavat käytävällä ”mitä me tehdään seuraavalla tunnilla”. Minusta on kiva, jos voin kysellä käytävällä oppilailta, mikä kirja heillä on lukeilla, mitä he pelaavat, onko hyvä päivä. Minusta on kiva hätistellä oppilaita välitunneille, sillä siinäkin on mahdollisuus keskustelulle, hyväksyvälle huomiolle, rajojen koettelulle ja niistä kiinnipitämiselle. Oppimiselle, että näin tää maailma makaa. On sääntöjä, joita tulee noudattaa ja on joku, joka valvoo niiden noudattamista.

Minusta tämä työ nyt vaan on kivaa. Mutta minusta ei ole kivaa, kun tätä työtä vähätellään. Minusta ei ole kivaa, että joku tuolla kaukana huutaa, että näin ja näin tämä koulu saadaan paremmaksi, että ota tietokone käteen ja opeta – eikun älä opeta, vaan ohjaa oppimaan. Minusta ei ole kivaa, kun kaikki opettajat leimataan trendihakuisiksi yhdenihmeen roboteiksi, jotka hokevat vääristyneitä mantroja ja vievät oppilaat hunningolle ihan vain koska koulussa ei enää vaadita mitään. Minusta ei ole kivaa, kun oma opettajuuteni, joka perustuu positiivisuuteen, avoimuuteen, luottamuksen kasvattamiseen ja vahvuuksien etsimiseen oppilaasta lytätään maanrakoon vain siksi, että sitä pidetään naiivina ja jotenkin epäaukotoriteettimaisena tapana hoitaa opetustyötä.

Minusta sen sijaan on kivaa se, että tämä työ on oikeasti taiteilua oman opetusfilosofian ja yleisten metoditrendien välillä. Minusta on kivaa kyseenalaistaa myös omat periaatteeni, tuulettaa niitä. Minusta on kivaa, että oppilaat kehittyvät, opettajan työ kehittyy, että minä kehityn, että koulu kehittyy. Minusta on kivaa, että sitä kehitetään. Sen sijaan minusta ei ole kivaa, että vanhat, testatut ja hyväksi havaitut asiat heitetään romukoppaan vain siksi, että ne ovat vanhoja, pelkästä ”kehittämisen” ilosta. Minusta ei ole kivaa pelätä sitä nurkkahirsien vierellä vaanivaa moottorisahamiestä tai hurmokellista rakenneuudistajaa. Uudistuminen vain uudistumisen vuoksi on järjetöntä. Uudistuminen ymmärtäen vanhaa, sille pohjaten ja sen varaan rakentaen toimii paremmin – näin haluan uskoa.

Suomalaisella koulutuksella on pitkät perinteet, vahva kivijalka ja kaikenlaisia mullistuksia kestävät hirret siellä pohjalla. Minusta on kivaa ajatella niitä hirsiä. Minusta ei ole kivaa, jos hirsien päälle niitataan hätäpäissään ja uudistusvimmassa muovimattoa ja vinyylitapettia. Pelkään, että ei mene kauaan, kun uudet rakenteet pitää purkaa ja alle jäänyt vanhat hirret revitään pois siinä samalla. Jäljelle jäävä äänetön kivijalka voisi kenties kertoa, mikä entisessä oli vielä toimivaa, mutta kukaan ei ehkä silloin enää osaa puhua sen kieltä.

Minä haluaisin opetella. Se olisi minusta kivaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s