Koulu – yhtä aikaa vanha ja uusi

Me saatiin ysillä kuvata äikän tunnilla video. Se nauhuri oli ihan järkky iso, sellainen musta, olkapään tienoilla kannateltava kapistus. Meitä oli ryhmä tyttöjä, ja yksi poika. Poika siksi, että sillä oli tarpeeksi habaa pitämään kameraa niin vakaana, että videon kuvaaminen oli ylipäätään mahdollista.

Oli meillä käsikirjoitus. Se oli Prinsessa Ruususen tarina siirrettynä nykypäivään. Eihän meistä sen videon myötä tainnut mitään elokuva-alan ammattilaisia tulla, mutta kivaa oli. Vaikeinta oli se, että koska meillä ei ollut editointimahdollisuutta, piti otokset kuvata putkeen sellaisenaan. Rec-näppäimen painamisen ja videonauhan pyörimään lähtemisen välillä oli pieni viive, joten jokainen kohtaus alkoi vaivautuneella tuijotuksella kameraan – oli parempi kuvata alle tyhjää kuin että jotain olennaista jäisi pois.

Video esitettiin luokalle. Olihan se näin jälkeenpäin katsottuna aika räpellystä. Muistan ulkokohtauksessa huutaneeni vuorosanoja vallan kohtuuttoman lujaa ihan vain siksi, että luulin ohi ajavien autojen melun syövän oman ääneni kokonaan. Ei syönyt. Mutta hauskaa oli.

Parasta kokemuksessa oli se, että meihin luotettiin. Ope luotti meihin, vaikka näin jälkeenpäin ajatletuna ei me ihan joka hetki oltu edes osoitettu olevamme luottamuksen arvoisia. Me saatiin koulun kamera hoteisiimme ja tunteja käyttöömme. Meillä oli projekti, jota me toteutimme parhaan taitomme mukaan. Tehtävä ruokki myös luovuutta: discokohtauksessa vilkkuvat värivalot syntyivät heiluttamalla piirtoheittimen (jonnet ei muista) lippaa. Taustalla soi Ace of Base. Se taisi tulla kasettimankalta. Olihan se, jotain.

Nyt, parikymmentävuotta myöhemmin oppilaille ei tarvitse antaa koulun videokameraa lainaksi, jos on tarkoitus kuvata elokuvaa. Oma kännykkä riittää. Yläkoululuokat ovat täynnä kuvaamisen ammattilaisia – tai niin ainakin päätin siinä vaiheessa, kun annoin kasiluokkalaisilleni tehtäväksi laatia mainosvideon valitsemastaan kohteesta. Toki itsekin kännykällä tulee kuvattua, mutta lähinnä videoinnit rajoittuvat oman lapsen taidonnäytteiden taltioimiseen. Rajaaminen on helppoa: kunhan epeli näkyy kuvassa.

Olin tehtävän kanssa siinä mielessä jännän äärellä, että minun piti luottaa oppilaisiin – täysin. Opettaja on yleensä tottunut siihen, että hän on se, joka viime kädessä osaa ja voi neuvoa. Tässä tehtävässä olin lähtökohtaisesti neuvoton. Olimme toki yhdessä tutkineet mainoksia – niin tekstejä kuin kuvia. Mitä keinoja mainostajat käyttävät, miten vedotaan järkeen, miten tunteeseen, minkälaiset iskulauseet tehoavat, mitä tietoja kuluttaja kaipaa, minkälaisia kuvakulmia voi käyttää ja niin edelleen. Mutta itse videon laatimisessa olin tutkivan opettajan roolissa: hei, ai tää ohjelma toimii, ai te käytätte tätä, vinkatkaas noillekin.

Tehtävänanto oli yksinkertainen: ”Valitkaa jokin esine, josta keksitte itsellenne tuotteen ja laatikaa mainosvideo. Miettikää tuotteelle myös nimi. Video kuvataan omilla kännyköillä, editointia voi tehdä koulussa ja kotona. Työskentely tapahtuu 3 – 5 hengen ryhmissä. Lopuksi järjestetään videokatselmus.”

Eilen näimme viimeisenkin mainoksen. Opettajana on parasta, kun voi heittää luokan suuntaan pelkkiä vilpittömiä kehuja. Kuvakulmia oli mietitty, oli toistoa, hintatietoja, tarpeenluomista, oli iskulauseita. Oli tv-shop-parodiaa ja oli yhdistetty urheiluvälinemainos ja tyypillinen lääkemainoksen teksti yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi. Myytiin uutta elämää ja täydellistä miestä, radioaktiivisia lenkkareita ja Transformer-pipoa. Banaaninnäköinen omena oli hiukea oivallus. Editointi oli tehty tarkasti, musiikit valittu onnistuneesti, oppilaat olivat tehneet yhteistyötä yli ryhmärajojen. Ja jokainen oli osallistunut, antanut panoksensa. Luokassa oli tekemisen riemua.

Toki tehtävää tehdessä oli myös hitaita hetkiä, miltei takapakkeja. Sopivaa editointiohjelmaa ei meinannut löytyä tai valinta kahden ohjelman välillä oli vaikeaa, osalla tiedostojen siirtäminen sujui hitaasti. USB-piuhan puute haittasi, koulun piuhoja ei löynyt. Onneksi muistin omat piuhani – reissu autolle riitti. Koska ongelmat olivat laitteista johtuvia, tuntui reilulta antaa aikaa. Toisaalta mainoksen tekeminen on luovaa työtä. Myöskään kuvaamista en sen tähden hoputtanut, sillä koko ajan tapahtui jotain. Ryhmät työskentelivät hyvin yhteen, prosessia oli kiva seurata ja olla ohjaamassa.

Nykyteknologia on tuonut koulumaailmaan väljyyttä ja helppoutta. Siinä missä omalle ryhmällemme videokamera oli välineenä vielä vieraahko, olivat omat oppilaani kuvaajina kuin kotonaan. Editointi sujui, kunhan sopiva ohjelma löytyi. Ääntä ja kuvaa oli liitetty yhteen taidokkaasti. Audiovisuaalisen tuotoksen laatiminen on tätä päivää. Sen kuuluu olla tätä päivää.

Tehtävä vahvisti uskoani siihen, että oppilaat ovat koulumaailmassa jo hyvin tottuneita uudellaiseen tapaan oppia ja tehdä asioita. Paitsi että eihän tässä ole edes mitään uutta. Eivät nämä olleet ensimmäiset teettämäni mainosvideot. Ensimmäiset näillä ohjelmilla ja oppilaan vapaudella toki. Videokameraa on käytetty omillakin tunneillani ja älylaitteet ovat astuneet toden teolla tilalle vasta nyt ihan siitä syystä, että lapsen saaminen piti minut tovin poissa työelämästä. Ja sitä paitsi – johan tätä samaa tehtiin silloin yli parikymmentä vuotta sitten. Kiitos meihin luottaneen opettajan. ❤

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s