Sellaista haikeutta – kun yseistä irti

Selaan kalenteria. On enää vähän. Vähän tunteja, vähän aikaa, vähän tehtäviä. On vielä vähän. Vähän aikaa, vähän tehtäviä, vähän tunteja. Se mikä on haikeuteen taipuvaiselle enää, on eteenpäinmenijälle vielä.

Ysit. Koko peruskoulun ajan toisiinsa kasvaneet, loistoonsa hioutuneet, omasta paikastaan taisteelleet. Nuoruudesta juopuneet. Onko se enää vai vielä? Ruokalassa katseeni hakeutuu vakiopöytiin, niiden vakiojukkoihin. Valoijoukkoihin. Käytävillä tiedän tasan tarkkaan, missä kukin porukka istuu. Kuulen puhelmista huudatetut laulut, huonot vitsit, hyvät vitsit. Kuulen ope hei -huudot, näen pois päin käännetyt katseet, aistin odotuksen, innon ja kaikki ne sadat vielä tiedostamattomat haaveet, odottamassa putkahtamistaan esiin.

Enää vähän.

Näitä ysejä en ole tuntenut kauan. Syksyllä olin se kummallinen, jota piti testata. Testasin takaisin. En luovuttanut ennen kuin keksin tavat päästä likelle kaksi vuotta tietyillä, tutuiksi tulleilla tavoilla opiskelleita teinejä, en ennen kuin pääsin heidän juttuunsa kiinni. Tai saattoi käydä niin, että oma testailuni ei ratkaissut mitään, joutuivat vain toteamaan, että tuossa tuo taitaa tämän vuoden olla, vaikka mitä yritettäisiin. Niin. Näitä ysejä en ole tuntenut kauan ja silti tiedän, että tiukkaa tekee sanoa heipat.

Loppumetreillä tapahtuu ihmeitä. Koko vuoden lukemista vastaan jurputtanut istuu alas ja lukee romaanin. Tehtäväkammoinen palauttaa hienon itsenäisen työn. Ainainen viikon lisää aikaa tarvitsija saa esseensä valmiiksi ensimmäisten joukossa. Ei pidäkään taistella enää pipoista tai tunnilla pelaamisesta, työrauhasta tai omasta paikasta. Päämäärä – peruskoulusta pääseminen – on lähellä. Oman porukan hajoaminen on lähellä, maailma on lähellä, ottamassa avosylin vastaan, ja sen voi aistia jokaisena hetkenä. Kun on yhtä aikaa innoissaan ja vähän jännää. Kun kohta nämä turvalliset seinät ja tutut aikuiset eivät enää olekaan tässä, vaan pitää astua uuteen ja kummalliseen. Kun yhtäaikaa sitä haluaa haistattaa kaikille vitut ja on valmiimpana kuin ikinä ottamaan askeleen kohti omempaa elämää ja samalla sielua riipii tunne, että tässäkö se oli – ja mitä nyt?

Olen oppinut yseistä yhtä aikaa paljon ja vähän. Kuka soittaa kitaraa, kuka on animeharrastaja, kenen soitin on sello ja kuka haluaa uuden mopon. Tiedän, kenellä on ADHD, kuka osaa ajaa metsäkoneella ja minkälaisia nettipelejä pelataan. Tiedän, kuka yleisurheilee, kuka on koulumatkalla röökillä ja kenen kuljetusoppilaan taksi on aina myöhässä. Tiedän, kuka ei halua valittaa ikinä mistään ja kuka valittaa aina. Tiedän, kenellä on pipo kasvanut hiuksiin niin kiinni, että sitä ei meinaa saada luokassa pois. Ja tiedän, kuka tekee jokaisen tehtävän tunnontarkasti ja paneutuen ja tavoittelee aina enemmän kuin parastaan.

Mutta se, mitä en tiedä. En tiedä ensisuudelmista, ensikänneistä, ensi vuodesta. En kotioloista tai peloista – paitsi siitä joka syntyy joillekuille kun pitää astua yleisön eteen. En tiedä rikkinäisistä perheistä, eheistä perheistä, en ylipäätään perheistä. En tiedä siitä, miltä tuntuu menettää läheinen ihminen, mutta tiedän, miltä kasvot näyttävät menetyksen jälkeen. En tiedä tavoitteista, haaveista, unelmista. Enkä todella tiedä, mihin nämä täältä pian pois lähtevät päätyvät. En tiedä, mikä tekee kenetkin onnelliseksi, mutta aina kun joskus näen kasvoilla aurinkoisen hymyn, tiedän, että onni on näitä nuoria lähellä. Tässä ja nyt, näissä kavereissa, näissä päivissä, näissä vuosissa. ”Mikä sinusta tulee isona?” haluaisin kysyä, mutta enää kysymykseen ei voi vastata viisivuotiaan varmuudella. Sen sijaan saattaisin kuulla sanottavan, että ”ehkä joku, en tiedä.” Vaikka ehkä suurin osa tietää. Tai ainakin joku. Sen tiedän.

Vielä vähän. On vielä vähän aikaa katsoa tätä ikäluokkaa, arvailla heidän polkujaan. Nähdä unia onnellisesta tulevaisuudesta, toivoa joka päivä jokaiselle ainakin vähän kaikkea hyvää. Ja paljon. Mutta vielä on vähän. Vielä vähän aikaa jutustella, varustaa sitä jotain varten, luoda uskoa mahdollisuuksien maailmasta. Vähän. Enää vähän. Koska kaikki se paljon on tuolla ja odottaa.

Advertisements

2 thoughts on “Sellaista haikeutta – kun yseistä irti

  1. Raimo Hyvärinen says:

    Hyvä Sanna! Ihailen tapaasi innostua työstäsi. Open eräs tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja luottaa siihen, että ”opetuslapset” löytävät omat tiensä. Ei se ole surun ja luopumisen aikaa, vaan iloa ja luottamusta, että he pystyvät siihen. On toki inhimillistä toivoa, että on voinut jotain antaa itsestään ja ammattitaidostaan heille parhaansa. Uudet haasteet jo ovat tulossa uusien ikäluokkien myötä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s