Kun oikea kirja kävelee eteen, sitä on kertakaikkiaan pakko lukea

Kävin viime viikolla kirjastossa. Lainasin pinon sarjakuva-albumeja, romaaneja ja tietokirjoja: löytyi esimerkiksi asiaa seksistä, Duudsoneista, valinnoista ja Simpsoneista. Kannoin ne luokkaan. Lukivat, peijakkaat.

Kirjat olivat uusia, houkuttelevan näköisiä, nuorille tehtyjä.

Jätin kirjat luokkaan. Niihin tarttuivat nekin, joilla lukutunnit olivat jo ohi. Kun tehtävien ohessa joku istui keskittyneesti lukien, annoin mennä. Lukekoon. Jos kirja vie mukanaan, sen pitää antaa viedä.

Kirjojen pitäisi olla saatavilla. Olen tästä jo kirjoittanutkin, mutta palaan aiheeseen uudelleen. Äidinkielen luokissa pitäisi olla tietokoneiden sijaan pitkät hyllyt kirjoja. Edelleen. Ikävöin entisen työpaikkani äidinkielen luokkaa: suuri kirjahylly täynnä kirjoja, ihan siinä vieressä, tartuttavissa. Pienet seiskat tuijottelivat teoksia lumoutuneina. Saisiko noita lukea? Saa, toki. Myöhemmin kehotin tarttumaan hyllyyn pinottuihin maailmankirjallisuuden mestarinovelleihin, kokoelmaan, jota oma isäni on aikoinaan lukenut kouluikäisenä. Se oli harrasta. Luettiin Maupassantia, Apollinairea, Poeta, Hemingwayta. Ihmeteltiin novellien maailmaa, analysoitiin. Oivallettiin.

Kirjat olivat saatavilla.

– – –

On ryhmiä, jotka osaavat. Niissä oppilaat vaeltavat vapaa-ajallaan kirjastoon, pyynnöstä tai pyytämättä. On oppilaita, joiden kotona kirjoja suosittelee isä, äiti, sisko tai veli. Tai täti. Ystävä. Treenikaveri. Paljon vahvempia lukijaroolimalleja kuin opettaja, joka keuhkoaa kansalliskirjallisuuden tärkeydestä ja vannoo Kalevalan nimeen. Eipä silti, se on minun tehtäväni. (Tosin keuhkoan myös elokuvien katsomisen tärkeydestä ja vannon myös Brädin ja Robinin nimeen.)

On myös ryhmiä, joille ajatus lukutunnista on kammottava. Lukeminen rinnastetaan pelkästään sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei ole kiinnostavaa. Ihan kuin ei tiedettäisi, että kirjallisuus pitää sisällään niin paljon maailmoja, mahdollisuuksia, ajateltavaa, oivallettavaa, naurettavaa, että jokaiselle taatusti löytyy jotain – jos vain osaa etsiä. Opettajana ensisijainen tehtävä olisi toki opettaa etsimään itse. Mutta jos se ei onnistu, on parempi, että etsii oppilaan puolesta. Yrittää haistella, mikä uppoaa, mikä kiinnostaa, mikä vie mukanaan.

Onhan toki opetussuunnitelma ja sen antamat raamit. Totta kai myös luetaan niiden suuntaamalla tavalla. Mutta kumpi on parempi: lukea edes niitä itseä kiinnostavia tietotekstejä vai olla lukematta mitään? Harjoitella keskittymistä sarjakuva-albumiin tutustuen kuin räplätä jatkuvasti hermostuneesti kännykkää?

Kirjallisuuskammoisille ryhmille kannan mielelläni vaikka koko kirjaston luokkaan. Sama vaikutus on toki ryhmän viemisellä kirjastoon. Sitäkin olen tehnyt, ja vierailut ovat olleet menestyksiä. Ei hyllyjen välistä voi poistua ilman hyvää löytyä. Kirja on nimittäin metka kapine: kun sopivan yksilön saa eteensä, on se yleensä pakko avata. Jos kirjan avaa, uteliaisuus tekee tehtävänsä ja on yleensä pakko lukea. Eikä pakko tule mistään ulkoa. Se on meissä syvällä sisällä, siellä, mistä tarinat alkavat.

– – –

Oppilaiden lukemaan saaminen on yksi tärkeimmistä tehtävistäni. Vanhempana minulla on yhtä tärkeä tehtävä. Vien oman kolmevuotiaani säännöllisesti kirjastoon – vaikka kotonakin on kirjoja. Eilen vietimme kirjastossa yli tunnin: pöytien ääressä on kiva selailla itse, välillä on mukava kiivetä äidin syliin kuuntelemaan lukemista. Toisaalta matkaan liittyi myös pettymys. Juuri se Pekka Töpöhäntä, jonka pieni mies olisi halunnut, oli lainassa. Turvallista pelkäämistä harjoittelevalle naperolle Hassut hurjat hirviöt oli onneksi juuri sopiva korvike, joka lopetti itkun. Sen myös lainattiin. Illalla kotona lukuvuorossa oli kuitenkin pienen pyynnöstä Outo vieras muumitalossa.

Mitä veikkaat, missä kirjat ovat meillä kotona? Ne ovat saatavilla. Lastenkirjoille on hyllyt olohuoneen nurkalla, vierashuoneessa ja lastenhuoneessa. Ne ovat alhaalla, tavoitettavissa. Lastenhuoneessa suosikkien paikka on yleensä lattialla. Ne ovat läsnä pallopelien keskellä, niitä voi selailla ohimennen, kun kokoaa legotaloa tai leikkii palomiestä. Kirjojen arvo ei laske siitä, että niitä sanamukaisesti pyörii välillä jaloissa. Päin vastoin. Läsnäolollaan ne vaativat lukemista.

– – –

Tuossa ne oppilaille lainaamani kirjat edelleen ovat. Odottamassa ensi viikon lukutuntia. Osa oppilaista on jo urakkansa hoitanut – he voivat lukea lisää, kirjoittaa raporttinsa (ainoa järkevä tehtävä, jos teosten kirjo on niin moninainen) tai ehkä rustata jotain ihan muuta. Pakotonta puuhastelua tekstien parissa, tarinoiden äärellä, sanojen laineilla. Onhan se mukavaa. Kiitos, kirjat. ❤

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s