kulttuuri, musiikki, Uncategorized

Kuolema, joka kuljetti takaisin teinivuosiin (Hei-hei Mr. Cornell)

Menit sit delaan. Mä luin uutisia ja itkin. Luin jokaisesta lehdestä – aina samat sanat, samat muistot, samat ajatukset. Samat kysymykset. Sama suru. Kyyneleet aina uudelleen poskipäiden yli.

Itkiessäni olin se rippikoulukesälleen hyvästejä jättävä teini, jonka maailman tärkein asia oli Music Television. Se oli Real Worldin kanava, se oli Beavisin ja Buttheadin kanava, se oli meidän kanava. Teinien kanava. Jokaisella oli suosikki-VJ, suosikki musaohjelma, suosikkivideo. Mutta ennen kaikkea se oli Suosikin lisäksi se kanava, jolta me 90-luvun teinit imimme itseemme kaiken tiedon eurooppalaisesta ja amerikkalaisesta populaarimusiikista. Se oli kanava maailmaan. Enkä ole kokemuksineni yksin.

Se kanava heitti minun ja sukupolveni eteen Soundgardenin Black Hole Sunin. Katsoin ja nauroin ja hämmennyin ja tulin vihaiseksi, koska maailma oli todella niin sekaisin ja menossa kohti tuhoaan. En ollut synkkisteini, mutta oli mahtavaa ajatella, että tuolla on joku tyyppi kitaroineen, joka tajuaa tän kaiken paskan ja uskaltaa laulaa siitä. Joka uskaltaa jotain tollasta! Huutaa, että jos ette pidä varaanne, tulee tuho, joka vääristää kaikkien kasvot karmeaan virneeseen ja lopulta polttaa elävältä! Että ikuiselle valitukselle ei ole muuta ratkaisua kuin sen imaiseminen polttavaan mustaan aukkoon!

Menin levykauppaan ja ostin levyn. Niin 90-luvulla tehtiin. Yksi hyvä biisi oli kuin mainos, joka pakotti kaupoille, koska muuten et saisi ikinä tietää, mitä muita hienoja kappaleita samalla bändillä tai artistilla oli. Makasin sängyllä ja kuuntelin. Spoonman. The Day I Tried to Live. Fell on Black Days. Superunknown. Nimibiisi. Ysiluokkalaisen englannilla osa hienoista merkityksistä meni ohi, mutta musiikki oli elämää suurempaa. Se rämisi melankoliaa ja rummutti raivoa. Se rämisi paremmin ja enemmän kuin Guns n’ Roses ja Metallica yhteensä. Levynkannen kuvitukset vetivät mukaansa maailmaan, jossa on jäljellä vain unohdettu ja poltettu luonto, jossa ainoa oikea paikka on avaruus ja jossa millään ei ole merkitystä – on vain tyhjyyttä. Superunknown soi vahvana minun nuoruuteni soundtrackillä.

Olin ysiluokkalainen, joka ei oikein ikinä tiennyt, mihin kuulua. En oikein kokenut kuuluvani mihinkään. Ihanat ystävät tekivät yläkoulusta mukavan kokemuksen, samoin loputon tunnollisuus. Mutta koulussa en tainnut kertoa kenellekään, mitä musiikkia kuuntelin. En kai kehdannut. Olin muutenkin aina pikkuisen pihalla. Nauhoitin radiosta oikeita bändejä, mutta väärät kappaleet. En mennyt bileisiin silloin kun kaikki muut. En ymmärtänyt poikia eivätkä he minua. Olin inessä ja silti koko ajan off. En ajatellut mitenkään erityisen kovasti tulevaisuutta tai haaveita, menin vain kuin juna kohti ylhäältä kirjoitettua suunnitelmaa: pianotunneille, yläkouluun, vetoapukisoihin, riparille, isoskoulutukseen, päättäri kouraan, lukioon, valkolakki ja armoton haku yliopistoon. Viimeiseen tosin tiesin jo haluavani ihan oikeasti.

Opiskelijat pitivät tänä vuonna puhekurssilla tilannepuheitaan. Sain kunnian kuulla kuvitteellisen, mutta sielua kouraisevan muistopuheen. ”Arkkua kantaessani tajusin, että kannoin siinä samalla nuoruuttani”, kuului puheen lopussa. Me kuulijat emme edes pidätelleet kyyneleitä, vaan annoimme niiden tulla häpeilemättä. Samat kyyneleet valuivat tällä viikolla Chris Cornellin kuolemasta kertovia uutisia lukiessani.

Kun julkisuuden henkilö kuolee, liittyy suruun aina jotain suurempaa – kaikki ne omat muistot ja ajatukset, joita tuohon henkilöön on liittynyt. Kokonainen elämä 15-kesäisestä alkaen. Ei pelkkää yhden levyn fanitusta ja oman minän epätoivoista etsintää, vaan myös kolmekymppisen avoerokriisi, jota läpikäydessäni radio soitti puhki Chris Cornellin You Know My Namea. Kun yksinoloni päättyi ja muutin elämäni rakkauden kanssa yhteen, emme yhdistäneet ainostaan elämäämme vaan myös levyhyllymme: minun Soudgardenit saivat seuraa hänen Audioslaveistaan. Tämä suhde ei voisi kuin onnistua. Niin se on onnistunutkin.

Minun elämässäni soi musiikki. En ole ainoa, jonka elämää Cornell on päässyt tahtomattaan tahdittamaan. En ole ainoa, joka on imenyt hänestä voimaa. Tuntuu epäreilulta ajatella, että he, jotka antavat meille muille paljon aineetonta hyvää tekemällä vuoria siirtävää ja uskoa antavaa taidetta, ajautuvat valintatilanteeseen, jossa ei olekaan enää vaihtoehtoja. Mutta vaikka osa nuoruudesta tuntuukin kuolevan aina pois omien idolien lähtemisen myötä, se ei onneksi tarkoita omien nuoruusmuistojen unohtamista. Sillä niin kauan kuin muistaa, on helpompi ymmärtää, mitä nykyteinit käyvät tässä heidän maailmassa läpi. Olkoonkin, että aika on jo kovin erilainen. Nimittäin somesta ja teknologiasta ja suoratoistosta huolimatta yhä edelleen täällä on niitä, jotka ovat kokonaan in, kokonaan off tai sitten epämääräisesti sillä välillä. Omissa sfääreissään, mutta mukana, joukon syrjässä kiinni. Niitä, jotka kasvattavat itsetuntonsa ja nuorena korkeuksiin ja niitä, joilta se vain tuntuu pakenevan sitä mukaa, mitä kovemmin sitä yrittää saada kiinni. On niitä, joille musiikki antaa kaiken, ja niitä, joita se ei kiinnosta. On niitä, joille murrosikä on yhtä suotuisa kuin kotiolot ja niitä, joille jälkimmäisen repaleisuus tekee teinivuosista pelkkää helvettiä. Ja jokainen tarvitsee ymmärtäjänsä, tukijansa, turvaverkkonsa. Onhan meidän maailmalla tarjota se heille? Onhan?

Aina, kun joku oman ajan sankari matkaa manan maille, muistuttaa se myös omasta kuolevaisuudesta. Että en kuvittelekaan niitä uurteita otsalla, silmien välissä, että aamun kolotukset ovat totisinta keski-ikäistyvää totta. Muistutus sattuu, mutta toisaalta voin itse päättää, hankinko kasvoviiruni rypistämällä kulmia uupumuksesta ja kyllästymisestä kurttuun vai annanko nauru-uurteille tilaa tulla silmäkulmiin ja otsan mutkistua elämän lapsenomaisesta ihmettelystä. Ja jos vain luoja suo, on minulla juuri tänään mahdollisuus mihin haluan. Siksi kirjoitin myös tämän.

RIP Chris Cornell ❤

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s