kulttuuri, rock-musiikki

Miksi me vaellamme maihareissa rokkikeikoille? Siksi!

Minä halusin nähdä, kuinka Guns n’ Roses rokkaa.

Olen niitä ihmisiä, joilta pääsee helposti suusta ulos ”ei ikinä”. Isot keikat ovat kuuluneet näihin never-asioihin. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten ihmettelin, mikä ihme saa ihmiset maksamaan maltaita nähdäkseen kenties vilauksen ihmismassojen takana häämöttävästä suosikistaan, kuullakseet samat biisit kuin levyltä ja maksaakseen liikaa muovituopista tarjoillusta oluesta.

Sitten menin ja ostin liput RHCP:n taannoiselle Ratinan keikalle.

En edelleenkään voi kehua olevani mikään keikkakonkari. Isompia settejä on tullut nähtyä vain neljä: mainittu RHCP, Muse Stadikalla, ACDC Kantolassa ja nyt samassa paikassa siis GNR. Ja jok’ikinen setti on ollut täysin euromääränsä arvoinen. Itse asiassa enemmän.

GNR on lapsuuteni bändi. Se oli täynnä vähän vierasta ja jopa arveluttavaa aikuisuutta. Sen maailmassa oli nuhruista rokkarielämää, päihteitä, se oli bändi, joka katsottujen videoitten perusteella sai kaikki polvilleen. Axl Rose oli huiveineen ja rokkikukkovaatteinen jotenkin kummallinen – erilainen. I don’t give a f*ck -asenne haisi kilometrien päähän, mikä teki tunnolliseen ja kunnolliseen tyttöön suunnattoman vaikutuksen. Jos Metallica oli yhtä kuin musta, GNR oli punaista ja valkoista ja mustaa ja kaikkea räikeää yhtä aikaa.

20170630_175021.jpg

Seinällä oli Axl Rose. Kallein aarre oli ystävältä saatu c-kasetillinen Use Your Illusioneilta nauhoitettuja biisejä. Lähes yhtä vaalitut olivat November Rainin sanat. Ne olin saanut muistaakseni samaisen ystävän serkulta käsin kirjoitettuna ja minulle postitettuna – en voi edelleenkään käsittää, että olen elänyt sellaiseen aikaan, että lyriikoiden kopioiminen käsin oli arkipäivää. Biisejä en kai uskaltanut huudattaa kotona kovin kovaa tai pitää mekkalaa suosikistani, sillä kun nyt kerroin isälleni lähteväni GNR:n keikalle, joutui hän sivistämään itseään Youtuben tarjonnalla.

20170630_175253.jpg

Varhaisteini-iästä on aikaa. Use Your Illusion -tuplan ilmestymisvuonna täytin 12. Kuka olin silloin? Kreppikiharoita silloin tällöin mankunut äidin tekemiin neulepaitoihin ja juoksulenkkareihin hurahtanut pikkutyttö, joka kävi pianotunneilla ja urheilukoulussa. Niin kaukana GNR-maailmasta, niin kaukana maailmasta ylipäätään. Kuka olen nyt? Erilaisiin tennareihin hurahtanut nainen, joka käy perhekerhossa ja juoksukoulussa, neuloo jo itse satunnaisesti paitansa ja taiteilee hapsottavaa tukkavärkkiään olevinan koreammaksi suoristusraudan avulla. Edelleen kaukana kaikesta, mutta itselle sopivan lähellä, kasvanut minuksi, hankkinut iloisia uurteita kasvoihin.

1.7.2017 Kantolassa rypyt oikenivat. Kuin kohtalon sanelemana tapasin juuri ennen keikkaa yhden parhaista lapsuuden ystävistäni. Halaus, hämmennys. Tässä me nyt, ne ekaluokkalaiset, ne joiden tiet erosivat meidän muuton takia vähän ennen kun GNR löi kunnolla läpi. Parin minuutin hätäinen kuulumisten vaihto oli yhtä suurta kuin keikka itse: se oli paluu menneeseen. Ja samalla se oli haikean onnellinen muistutus siitä, mitä uutta ikä on tuonut mukanaan. Meille miehet ja lapset. Meille hupsuille haaveilijoille, joiden barbieleikeissä täytyi olla aina myös yksi Ken. Meille, jotka katsoimme salaa  Ritari Ässää ja Ihmemiestä, tappelimme My Little Ponyista ja soitimme lankapuhelimella lisääaikaa, kun leikit meinaisivat jäädä kesken. Ihanko oikeasti me kasvoimme aikuisiksi? Ihanko oikeasti taas tapasimme?

20170701_211615

Kantolassa uppouduin tunnelmaan. Kokemusta eivät latistaneet edes etenemättömänt olutjonot, vaikka olutalueelta poisvievieneessä tungoksessa vierähti jopa enemmän aikaa odottaessa ulospääsyä. Voin kuvitella, että joskus parikymppisenä kaljatelttatukos olisi saattanut hieman jopa harmittaa, nyt iloitsin lyhyistä ruokajonoista ja täydellisesti ajoitetusta bajamaja-vierailusta – ei jonoja ensinkään. Iloitsin jaloissani olleista maihareista ja reppuun sullotusta kevyttoppatakista viimeistään silloin kun ilta alkoi hitaasti viiletä. Mutta eniten iloitsin siitä hämmentävästä tunteesta, että siellä lavalla, kaukana ja samalla lähellä, keikkui lapsuuteni yksi sankareista. Minä iloitsin siitä, että olin pyörtänyt periaatteeni ja omaksunut ikäpolvelleni yhteisen ajatuksen: isoilla keikoilla on kivaa.

20170701_233907

Minulle keikka oli yhtä suurta fiilistä. Se oli paluuta lapsuuden kotikaupunkiin, se oli paluuta lapsuuden musiikkihetkiin. Se oli hämmentävää ja onnellista haikeutta jo eletystä ja koetusta ja se oli iloa rämisevästä rock n’ rollista tässä ja nyt. Se oli yhdessäoloa aviomiehen kanssa, se oli kitarasoolojen ihmettelyä. Ja se oli viimein tallustusta läpi kesäöisen Hämeenlinnan.

20170702_005227

Ohitimme matkalla majapaikkaamme sekä isäni että äitini entiset työpaikat. Mummini entisen työpaikan. Paikan, jossa lapsuudessa oli ystäväni isän grillikioski. Paikan, jossa kävimme kampaajalla kun olin pieni. Ravintolan, jossa tapasimme käydä syömässä perheen kanssa joskus perjantaisin. Menneisyyden musiikin mukana palasin itsekin menneeseen vahvemmin kuin ehkä koskaan ennen tässä kaupungissa. Eilinen osoitti, että sillä on paikkansa, se on vahva osa tätä päivää.

Muistot ovat onni, jos ne ovat hyviä. Minun muistoni ovat. Nyt minulla on yksi onnellinen muisto lisää. Kiitos, GNR. Kiitos, Hämeenlinna. ❤

20170701_211913

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s