Uskalla rakastaa arkeasi

Sinä iltana en halunnut minkään päättyvän. Olin elänyt päivän, jonka hetkistä ei saisi eeppistä tarinaa. Se alkoi aivan tavallisella aamiaisella, jatkui autoleikeillä sohvalla kolmevuotiaan kanssa, polveili kohti pyykkivuoren nostattamaa siivousinnostusta ja päättyi siihen, että puoli kahdeltatoista illalla (yöllä?) tajusin, että vaikka koko päivän oli satanut, terassin kukat eivät ehkä olleet imeneet itseensä tarpeeksi vettä.

Astuin sukkasillani kostealle verannalaudoitukselle. Enää ei edes pisaroinut. Ilmassa ei ollut varsinaista sumuakaan, mutta päivän kosteus alkoi jo silminnähden tiivistyä ympäröimään kuusiaidan takaa pilkottavan omenapuun latvaa, se kietoi naapuritalon hiljalleen halaukseensa. Olimme vaiti, minä kastelukannuineni, hölmistyneenä katselemassa päivän kostuttamaa maisemaa sekä ilta, taivaanrannan pilvineen ja juuri nähtävissä olevine taivaskaistaleineen. Auringosta en osannut sanoa – sitä ei näkynyt.

Olin syönyt aavistuksen liikaa illan tunteina. Kun on kesä, ei oikein voi sille mitään että uudet perunat vaativat voita ja silliä seurakseen, eikä mansikoita voi ajatellakaan ilman kermavaahtoa. Ja siinä minä olin, en mitenkään täydellisen kepeänä ja kesäisenä, vaan siivouksentäyteisen päivän uuvuttamana ja vatsassa ehkä jopa ikävänpuoleinen tunne herkuttelun seurauksena, mielessä muutama unohdettu asia. Mutta silti, näistä fyysisistäkin havainnoista huolimatta olisin voinut jäädä juuri tähän hetkeen ikuisiksi ajoiksi: aavistukseen viileälle terassille, aavistuksen liian painava kastelukannu kädessäni ja sukissani tupsaus päivän kosteutta.

Sillä tätä minä juuri rakastan. Kun ei ole mitään erityistä. Olen aivan höpsähtäneenä tavalliseen, välillä uuvuttavaan mutta samalla palkitsevaan, yllätyksettömyydessään yllättävään arkeen. Näihin päiviin, kun on lakananvaihtoa, ruoanlaittoa, kaupassakäyntiä – töitäkin. Näihin jokapäiväisiin ”eikä mitään tapahdu” -hetkiin minä olen rakastunut, umpimähkään. Näistä minä elän, näihin minä niin suunnattoman helposti uppoan.

Sillä jos arkea ei rakasta, ei rakasta elämää itseään. Arki ei ole jotain, mistä pyristellään irti lomilla ja jopa lomien välissä. Arki ei ole vihattavaa, väheksyttävää, kammoksuttavaa. Arki on kaikki kaikessa. Se on sitä, kun katsotaan yhdessä jääkaappiin, ja huomataan, että juuri mitään ruokaa ei ole. Se on sitä, kun pakastimessa on kananugetteja ja kuivakaapissa pastaa. Se on sitä, kun mies ehättää pahoitella, kun ei nyt syöty mitään kummempaa ja on kuitenkin kesä ja jollakin jopa loma, ja se on sitä, kun kuulet itsesi vastaavan:

Ei kyllä tämä oli juuri hyvää. Ruoan ensisijainen tehtävä on pitää meidät hengissä. 

Ja vasta sitten jaksoimme lähteä kauppaan, kun olimme varmistaneet hengissäpysymisemme.

On perusruokahetket, jolloin sukelletaan einesmereen ja päätetään, että kaikkien kannalta on parempi lähteä kauppaan täysin vatsoin. Ja on erityisruokahetket. Kuten se, kun illalla uusien perunoien seuraksi mies keittää sipuleita voisulassa ja kuorruttaa sillä vastakeitetyt uudetperunat. Kuten se, kun oikeastaan ei ole väliä, miltä mansikat maistuvat vaan väliä on sillä, millä hartaudella kolmevuotias nautiskelee omistaan, toistelee, miten mansikat on hyviä ja miten hän syö ne kaikki ja suurimmat ja vielä sittenkin lisää. Ruokahetkistä erityistä ei tee se ruoka – vaan se, että ollaan pöydässä toisille läsnä, muistetaan, että juuri se oma perhe yhdessä pysymässä hengissä on se, mikä on tärkeää.

Siinä terassilla nostin katseeni etäämmäksi, kohti koivuja, joiden yksikään lehti ei tuntunut liikahtavan tyynessä kesäyössä, kohti mäntyjä, joiden vankat rungot tuntuivat kannattelevan koko maailmaa, taivasta, tätä kaikkea ja nyt.. Heilautin kättäni hyvästiksi tyhjenevälle taivaalle, annoin illan tulla lähelle. Juuri nyt minulla oli koko maailma.

 

Advertisements

5 thoughts on “Uskalla rakastaa arkeasi

  1. Maarit says:

    En nyt löydä oikein sanoja, kuinka kuvata tunnetta, minkä postauksesi minussa aiheutti. Samastuin ja hymy levisi kuitenkin korviin saakka. 🙂 Kiitos ♥ Tykkään kovasti blogityylistäsi!

  2. Pipo-otus says:

    Olipas ihana postaus. ❤ Maaritse-blogin kautta eksyin tänne tätä lukemaan. Kummasti muuten tuli tunne lukiessa, että onkohan kirjoittaja äidinkielen opettaja… Hmm. Enpä erehtynyt. Minusta piti tulla moinen, mutta tuleekin pappi. Hienoisesti myhäillen luin aikaisempia kirjoituksiasi näin kesän kahden rippileirin jälkeen ja kolmatta pian alkavaksi odotellessa. Nuoret on mahtavia tyyppejä. (: Sen kun moni ymmärtäisi itsekin.

    1. sluokomaa says:

      Kiitos kommentista! ❤ Ja olipa hauskaa, että jäit hetkeksi tekstien äärelle. Aina ilo kuulla! Minusta taas ei pitänyt tulla opettajaa, mutta sitten siinä kummasti vain kävi niin. Onneksi! Nuoret todella ovat mahtavia! Antoisaa kesän kolmatta riparia!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s