Villasukkafilosofiaa eli pohdiskelua matalan statuksen kohtaamisesta

Ihailin somessa yhteisöpedagogi-ystäväni saamia villasukkia. Hän oli saanut ne kollegaltaan. Itsetehdyt, kirjavat kuin mitkä. Ja varmasti lämpimät – yltivät miltei polveen asti. Ihan kuin ystävät, jotka hädän tullen halaavat, aivan kuten laulussa: ”Minun ystävä on kuin villasukka…” Tästäkin tämä ystävä ystävällisesti muistutti. Asian olennaisuudesta.

Jäimme hetkeksi chattailemaan villasukkien merkityksestä. Kyllä, luit oikein: villasukkien merkityksestä. Olivat nimittäin pohtineet, miten hyvin villasukkia voisi myydä sloganilla ”hiljaiset rinnalla kulkijat”. Mikä metafora. Villasukat jalassa ollaan lämpimästi läsnä toiselle, ja samalla sitä voi olla itse lämpimästä läsnä, kun on villasukat jalassa. Sukissa silmukat nivoutuvat kiinni toisiinsa, ne ovat vaatineet pitkäjänteistä työtä, tarkkaa vastaanottajan tuntemusta. Niitä tehdessä ei voi olla kiire, puikkojen kilinässä kaikki turha unohtuu. Sukkiin on kudottu rakkautta, ne syntyvät vain, jos jokainen silmukka pitää huolta toisesta. Ja kun valmiit sukat saa jalkaansa, voi olla varma, että selviää maailman tuiskuissa. Hiljaiset rinnalla kulkijat.

Some täyttyy syksyn mittaan kuvista, joissa itse kukin kertoo vetävänsä villasukat jalkaan, viltin korville ja käpertyvänsä sohvannurkkaan mukanaan hyvä kirja ja kupponen kuumaa. Tuttu mielikuva aika monelle, uskoisin. Tällaisena syksy ja alkava villasukkakausi meille näyttäytyvät. Tai ainakin tällaisena me haluaisimme  niiden näyttäytyvän. Villasukat symboloivat kotioloissa rauhaa, rentoutumista ja hyvää oloa, ne yhdistetään lokoisiin hetkiin ja toisaalta varustautumiseen kylmää vastaan. Mutta millaista voisi olla työelämän villasukkafilosofia, joksi ystäväni tämän oivaltavasti nimesi? Miksi me muutamat valitsemme villasukat työvarusteiksemme?

Kun itse hipsin viime talvena aina koulun käytävillä villasukissa, muutama kollega totesi minun olevan trendikkäästi hygge. Itse sen sijaan koin olevani vain töissä ja valinneeni juuri sellaiset työvaatteet, jotka minulle sopivat, sen suurempia ajattelematta. Koulukuraattori huikkasi kerran, miten hauskaa on, kun sipsuttelen villasukissani pitkin käytävillä, ja nyt, uuden villasukkakauden kynnyksellä, erkkaope tuli kuluneella viikolla portaissa vastaan, nosti jalkansa: ”Katso, täällä ne villasukat ovat jo jalassa.”

Ei ole ihme, että koulun henkilökunnasta juuri kuraattori ja erityisope, ammattilaiset, joille kaikkein tärkeintä on nuoren kohtaaminen, hänestä välittäminen ja kunkin jatkuva ja aito tukeminen, pitävät villasukkia tärkeänä työvaatteena. Ja nimenomaan niin, että niillä sipsutellaan sellaisenaan, ilman kenkiä. Villasukat ja huppari ovat niitä varusteita, joista stereotyyppisesti tunnistaa esimerkiksi nuorisotyötä tekevän, kuten ystäväni muistutti. Ja sille on syynsä.

Mikä tahansa yhteisö pelaa statuksilla. Oppilaat ovat tässä herkimmässä tilanteessa. Heille jokainen päivä on omanlaistaan statuskamppailua. Jos kaikki on elämässä kohdillaan, on helppoa olla oman kokoisensa ja näköisensä – statuskamppailua ei tarvita. Mutta jos maailma murjoo ja joudut olemaan joissain tilanteissa aina pieni, alkaa esiin puskea tarve olla joskus se korkeimman statuksen tyyppi ja me kaikki tiedämme, miten tämä saattaa koulun arjessa näkyä: kiusaamisena. Toisaalta omaa statustaan voi hakea osoittamalla kuuluvansa ryhmään, ja tämän voi luonnollisesti tehdä pukeutumisella. Ei siis ihme, että suurin osa nuorista valitsee univormukseen jotain turvallista, poikkeamatonta. On helpointa olla oma itsensä, jos ei erotu massasta. Toisille taas nimenomaan erottuminen tuo turvaa.

Mutta entä opettajat? Tai muut nuorten kanssa työskentelevät? Miten villasukat liittyvät tähän kaikkeen? Jokainen välittää pukeutumisellaan viestiä. Pukeutuminen korreloi sekä opettajan persoonan että statuksen kanssa. Uskoisin, että suurin osa ammattikunnastamme pukeutuu juuri siten, miten itsestä parhaalta tuntuu, omaa persoonaansa kunnoittaen. Jos vaatevalinnoissa on yliyrittämistä, oppilaat haistavat sen kilometrien päähän. Vaatevalinnat lähettävät viestiä, halusimme tai emme. Jos haluan, että minut otetaan vakavasti pedagogisena osaajana ja koulumaailman kehittäjänä, kuten esimerkiksi työhaastattelussa haluan minusta ajateltavan, en välttämättä vedä jalkaani villasukkia ja ylleni bändihupparia. En toisaalta lähde nipoilemaan minulle vieraissakaan vaatteissa. Mutta jos taas haluan, että näyttäydyn nuorelle helposti lähestyttävänä ohjaajana, valitsen totaalisen toisenlaiset vaatteet kuin työhaastatteluun. Äidinkieli kun on oppiaineena sellainen, että oppilas omaksuu asioita sitä paremmin, mitä enemmän hän uskaltaa olla auki, laittaa itsensä likoon, olla juuri sellainen kuin on. Opettajan on omalla esimerkillään oltava rohkaisijan roolissa: on OK olla just sä.

Arkena olenkin huppari- ja neuletakkikansaa. Rikkikulutetut farkut ja bändipaita. Kauluspaita, jos on asiallinen olo, mutta silloin vaaditaan mukaan vähintään Hello Kitty-pinni – tai muumipinni. Tai ne villasukat. Aina toisinaan hulluttelen ajatuksella, että lähtisin bleiseri päällä töihin. Joka kerta takki on kuitenkin saanut jäädä odottamaan eteisen kaappiin. Peiliin katsoessani nimittäin ensimmäinen ajatukseni on, että ”ketä minä huijaan”? En minä ole töissä bleiserityyppi. Se ei sovi omalle statukselleni. Puhekurssilla keskustelimme ulkoisen olemuksen merkityksestä ja kerroin opiskelijoille bleiseriprobleemastani. He totesivat: ”Jos sä oisit ekalla tunnilla ollut joku bleiseri päällä, niin ei me oltais oikein tajuttu, kuka sä oot. Mut koska sulla oli napsupinni ja kaikkee, niin me ajateltiin, että ton täytyy olla ihan ok. Nyt kun me tunnetaan sut, niin kyllä sä voisit tulla bleiserissä töihin. Kun me kuitenkin jo tiedetään, että et sä ole turhantärkee.”

Hupparissa ja napsupinnissä tekemäni ensivaikutelma oli siis aidon tuntuinen. Osoitin heti ensimäisestä päivästä, minkälaisen tyypin kanssa tässä ollaan tekemisissä. Nyt, kun ensivaikutelma on tehty, on sama, mitä vaatteita käytän, koska kaikki tietävät, kuka olen. Toisaalta, kun vanhempainillan takia halusin pukeutua siistimmin ja oikeasti valitsin sen bleiserin, kuului käytävältä: ”Ope, sä näytät tänään ihan erilaiselta! Mut kyllä toikin sopii sulle!”

Mutta miksi huppari ja villasukat tai ne tennarit, jos on kesäkeli? Oma tapani elää ja olla koulumaailmassa on matalan statuksen puuhaa. En halua nostaa itseäni kenenkään yläpuolelle. Tunnen ja tiedän arvoni ja osittain siksi olen myös valinnut matalan statuksen olemassaolon. Matala status sopii myös ulkoiseen olemukseeni: Olen pieni joka tavalla. Väritön. Tietoinen strategiani onkin löytää mahdollisuus yhteistyöhön, ymmärrykseen ja luottamukseen sekä kohtaamiseen asettumalla kenen tahansa kanssa samalla viivalle. Hipsuttelemalla villasukissa. Pukeutumalla huppariin. Olemalla huomaamaton, nostamalla oppilaat ja opiskelijat luokan tärkeimmiksi henkilöiksi, häivyttämällä itseni, mutta olemalla samalla vahvasti läsnä. Olemalla turhia konstailematta ja stressaamatta. Sillä arvatkaapa millainen ilmapiiri siitä syntyy luokkaan? Konstailematon ja stressaamaton – ainakin ennen kuin koeviikko alkaa lähestyä… 😉

Siinä on osa villasukkien filosifiaa. Tietoista asettautumista alas, olemalla arkinen. Muistuttamalla, että yhtä kotikutoisia tässä ollaan kaikki, että yhtä lailla minullekin on ensiarvoisen tärkeää olla suojassa ja turvassa. Koska sitähän me haemme. Sitähän me haluamme.

Juuri nytkin minulla on jalassani villasukat, jotka ovat kulkeneet minun kanssani yhteistä taivalta aina yläasteelta asti. Äitin tekemät. Paksua lankaa, sinisiä raitoja. Rauhoittavat sukat. Oikean jalan isovarvas puskee esiin, päkiöiden alta löytyy ammottavat reiät. Näillä ei enää kävellä koululla, koska silloin myös toiset sukat likaantuisivat, mutta muuten kyllä. Näillä tassutellaan kotona. Koulusukat on toiset sukat, mutta villasukat yhtä kaikki. Villasukissa on juurevuutta. Samalla niissä on kepeyttä. Ne jalassa on pakko seistä tasaisesti koko jalkateräänsä tukeutuen, toisaalta on oltava ympäristölle avoin – ettei esimerkiksi astu käytävälle kenkien mukana tulleseen pikkulätäkköön tai kuraa sukanpohjia mutakokkareeseen. Toisaalta villasukissa voi hipsutella äänettömästi, kipaista salamannopeasti hakemaan työhuoneeseen unohtunut päiväkirja tai sipsutella äänettömästi monistushuoneeseen häiritsemättä toisten oppitunteja.

Villasukat jalassa pääsee lähelle. Niistä ei kuulu pahaenteistä korkojen kopinaa eikä piinaavaa nahan narinaa. Niiden pohjaan ei voi tarttua kiviä, jotka vetävät käynnin vinoon joka askeleella, vaan villasukissa voi hipsutella huomaamatta, häiritsemättä. Villasukissa on ikään kuin koko ajan valmiina nostamaan polvet syliin ja rohkaisemaan, että kerro murheesi, tässä minä olen. Villasukissa on läsnäolon mahdollisuus ja usein se riittää. Että on olemassa sellaisena, jolle voi tarpeentullen kertoa murheensa, vaikka ikinä sitä tarvetta ei tulisikaan.

Villasukkien mukanaantuoma työhyggeys ei tietenkään sovi kaikille. Kouluhyggeys on persoonakysymys. Arvostan kollegoitani, jotka ovat tyylitietoisia, ihania korkkari- ja käsilaukkuihmisiä, suorien housujen käyttäjiä, heitä, jotka osaavat valita itselleen juuri sen upeasti sopivan neulepaidan ja kauniin huivin. Arvostan arvonsatuntevia ja näyttäviä ammattilaisia. Koulumaailma tarvitsee heitä, jotka näyttävät jo kilometrien päähän uskottavilta opettajilta, koska ei maailma toimisi, jos me kaikki pelaisimme matalalla statuksella. Mutta meitä matalan statuksen hiippailijoitakin tarvitaan. Meitä maan hiljaisia. Koska vaikka koulu usein leimataankin oikeasta elämästä irralliseksi institutioksi, niin missä muualla se nuorten oikea elämä ja meidän opettajien oikea elämä on arkipäivien ajan kuin koulussa? Siellä me, kouluyhteisö, elämme sitä oikeaa elämää. Ei se ole jotain oikeasta irrallista. Se on ihan yhtä oikeaa kuin mikä tahansa muukin elämä. Siellä me opimme olemaan yhdenlaisen ryhmän jäsenenä, löytämään paikkamme, kamppailemaan oman itsemme kanssa, ylittämään itsemme. Siellä me harjoittelemme ihmissuhdetaitoja jo hetki olemalla vuorovaikutuksessa, hakemalla paikkaamme, uskaltamalla joka päivä olla vähän enemmän se minä itse. Ihan niin kuin harrastuksissakin, kotona, kavereiden kanssa. Villasukissa tai ilman. Oppilat tarvitsevat terävää korkojen kopinaa ja äänetöntä hiippailua villasukissa. Myös koulun on tärkeä paljastaa, että meitä on erilaisia ja me kaikki pärjätään hienosti omallatavallamme. Ja varmaahan on, että myös korkkareissa voi kävellä samanlainen villasukkafilosofi kuin tennareissa tai kotitossuissa.

Uskoisin, että osaisin olla sellaisessakin ammatissa, johon työpaikkahygge villasukkineen ei sopisi, mutta tässä hommassa olen omimmillani. Villasukissa toivon osoittavani, että olen kanssaoppija, rinnallakulkija, opastaja, kuuntelija. Villasukissa voin olla se vähän hupsu, vähän lälly ja koko ajan sellainen, joka tuntee olevansa hetkessä ihan kotonaan. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö joku toinenkin villasukkaopettaja tai nuorten kanssa muissa yhteyksissä työskentelevä henkilö ajattelisi samalla tavalla.

Yleisessä keskustelussa on tällä hetkellä vallalla ajatus koulun muutospaineista, pakosta uudistaa ja uudistua. Se on hyvä. Muutos on hyvä. Mutta tapahtui opiskelu sitten luokissa tai oppimisympäristöissä, kasvokkain tai verkossa, villasukkafilosofian tarpeellisuus on ja pysyy. Mikään mahti (koulu)maailmassa ei onneksi poista aidon kohtaamisen ja ihmisenä ihmiselle olemisen tärkeyttä – villasukissa tahi ei. ❤

Sanna