koulu, opettajuus, oppiminen

Turvallisessa koulussa on kivaa kulkea kohti tulevaa

Pää lyö tyhjää. Tämä on viides blogialoitus tällä viikolla. Haluaisin kertoa, miten kirjallisuustunnit ovat äikässä kivoja. Miten kielioppitunnit ovat kivoja. Miten ylipäätään oppiminen on kivaa. Haluaisin kertoa, mitä kirjallisuuden opetus nykyään on, miten pojatkin saadaan innostumaan lukemisesta. Haluaisin kertoa ryhmähengestä, tarjota viisasten kiven kaikkiin koulumaailman ongelmiin. Haluaisin muistuttaa, että on vielä hyviä kouluja, joita säästötoimet eivät ole näivettäneet. Haluaisin kertoa, että on ihania oppilaita, jotka uskovat tulevaan. Että teinit ovat kivoja.

Siitä kertoakseni minun ei tarvitse edes valehdella. Ei, koska minulla on kivoja oppilaita. Heidän kanssaan on kiva työskennellä. Ihan jokaisen. Hänen, jonka ääni on niin kova, että jos luokan ovi jää auki (niin kuin haluan sen aina jäävän), käy joku käytävällä työskentelevä sulkemassa sen kohteliaasti. Hänen, joka haistattaa vitut jokaiselle tehtävälle (ja tekee niitä sitten silti mutisten huppuunsa ja ollen kovasti tyytyväinen kun käyn vieressä neuvomassa). Hänen, joka tarttuu empimättä ehdotuksesta Waltarin tuotantoon ja lukuu Sinuhen viikonlopussa (ja kirjoittaa sellaista kieltä, että maisterilta tirahtaa itku). Hänen, joka ei ikinä sano mitään, mutta jonka vihko on täynnä säntillisesti piirrettyjä kirjaimia (ja jonka elämä ei ole täällä äikän tunneilla, vaan tallilla, hevosten kanssa).

Koulun ei toki tarvitse olla kivaa. Sen tarvitsee olla tavoitteellista, motivoivaa ja kannustavaa. Siellä joutuu opiskelemaan asioita, joita ei ehkä kovasti aikuiselämässä kaipaa, mutta joilla on merkitystä sivistyksen, asioiden välisten yhteyksien ymmärtämisen ja henkisen kasvun kannalta. Mutta – niin hullua kuin se onkin – se on kivaa silti.

Se on kivaa myös pojista. Se on kivaa, jos ja kun koulussa on turvallista olla. Epävarmalle ja kasvussaan keskeneräiselle nuorelle ei ole mitään niin tärkeää kuin saada tulla turvallisesta kodista joka päivä yhtä turvalliseen kouluun. Sellaiseen paikkaan, jossa saa olla rauhassa oma itsensä. Jokaisen koulun aikuisen on autettava tässä. Nuoret, nuo omasta asemastaan vielä epävarmat peijakkaat, eivät aina tätä vielä osaa. Tunnistavat heikot kohdat. Kiusaavat. Tarttuvat siihen erilaiseen, ottavat silmätikuksi. Siksi meitä aikuisia tarvitaan. Selvittelemään. Olemaan paikalla, silminä, korvina. Auttamaan ymmärtämään erilaisuutta, hyväksymään. Näyttämään esimerkkiä. Minä hyväksyn sinut.

Minä hyväksyn jokaisen oppilaan, mutten hyväksy kaikkea toimintaa: En rasismia, en väkivaltaa, en valehtelua, en epäoikeudenmukaisuutta. En laiminlyöntejä, en vähättelyä, en kiusaamista. En tietoista häirintää. On katsottava tekojen ja toiminnan yli. Kiitettävä hyvästä. Nähtävä jokaisessa nuoressa se tosi asia, että juuri hän, joka ymmärtämättömyyttään pilkkaa toista, on jollekin äidille, jollekin isälle se maailman rakkain. On nähtävä käytöksen yli. Silloin saattaa huomata, että toisille naureskelevan juipin kovien kasvojen takana on juuri se itsestään epävarma lapsi, joka pelkää kuollakseen, mitä muut hänestä ajattelevat. Siksi on syljettävä, ennen kuin joku toinen ehtii ensin

Koulu on selviytymistaistelua ja loputonta hyväksymistä. Improvisointia. Tilanneherkkyyttä. Aikaa vaativaa työtä. Mutta myös naurua. Sen pitäisi olla naurua. Suren sen opettajan puolesta, joka harmitteli, miten vähän työpaikalla saa nauraa. Suren, koska itse nauran joka päivä, joka tunti. Koska oppilaatkin nauravat. He nauravat minulle, minun kanssani. Itselleen, toisilleen. Yllätyksellisyydelle. Elämälle. Minä en ole mikään jutunkertoja, nauru ei johdu siitä, mutta jos jotain haluan oppilailleni opettaa, niin omien nolojen puolien hyväksymisen ja niille nauramisen.

Sillä minkä tahansa asian oppiminen helpottuu, kun opiskelun keskellä voi nauraa. Kun huomaa, että kavereiden nauru ei kohdistukaan itseen ja jos kohdistuu, se ei ole ivallista, vaan ystävällistä. Hyväntahtoista. Ymmärtävää. Onko parempaa opetusta kuin se, että on mukavampi nauraa yhdessä kuin kohdistaa naurua ivallisesti johonkuhun toiseen. Että puhdistavinta nauru on silloin, kun ei enää lopulta ole varma, mille nauretaan, mutta on vain pakko nauraa mukana.

Opetustyö on iloa. Se on minulle iloa oppilaiden näkemisestä. Se on oivaltamisen iloa. Niin kauan, kuin työ on iloa opettajalle, se tarttuu myös oppilaisiin. Se on iloa oppilaille, kun heille antaa päätösvaltaa. Luottaa heihin. Kun ei ajattele kaikkea heidän puolestaan valmiiksi. Kun on valmis joustamaan. Ja vaikka vastaan tulisi tilanteita, joissa koulu ei voi joustaa, on silti valmis kuuntelemaan. Istumaan viereen, antamaan oppilaan ajatuksille arvoa.

Tällainen on minun koulumaailmani. Se on idealistinen, mutta se on yhtä lailla minulle totta. Minun koulussani kysellään lukutuntien perään, päätetään yksissä tuumin kahlata ensin takkuista kielioppiasiaa ja sen jälkeen heittäytyä draamajakson pariin ikään kuin jälkiruoaksi. Minun koulussani venytetään Kalevala-leffojen tekemistä, jotta viimeinenkin ryhmä saa editoitua työnsä huolella. Minun koulussani uskalletaan sanoa vastaan opettajalle, koska se kuuluu asiaan – totta kai nuorten pitää kyseenalaistaa sääntöjä, ohjeita ja annettujen tehtävien mielekkyyttä. Ja minun koulussani opettaja uskaltaa sanoa ääneen huolensa jostakusta oppilaasta – myös hänelle itselleen. Niin, ettei nuori menetä kasvojaan, vaan saa ne itse asiassa takaisin. Koska tulee nähdyksi.

Jos kävelee käytävillä tuntien aikana, tulee hyvä mieli. Voi salaa vilkuilla luokkiin, joiden ovet ovat avoinna. Siellä luokissa asuu hyvä henki, oppimisen meininki, se turvallisuus. Tuttuus. Avoimuus. Minun kouluni ei ole iso, eivätkä sen ryhmäkoot ole isoja. Se on juuri sopivan kokoinen paikka ponnistaa maailmalle. Meidän aikuisten tehtävä on tehdä siitä sellainen paikka. Jokaiselĺe.

Minä en voi tehdä sitä toisten aikuisten puolesta, mutta voin tehdä sen omasta puolestani. Sama pätee meihin jokaiseen. Yhtään nuorta ei voi unohtaa, kenestäkään ei voi katsoa ohi. Kaikkia on voitava katsoa silmiin nyt ja etenkin tulevaisuudessa, jota kohti nämä kaikki kivat ovat matkalla. Omalta uraltani löytyy toki oppilaita, joita haluaisin katsoa silmiin ja pyytää anteeksi sitä, etten aineenopettajana tajunnut nuoren hätää, että en osannut katsoa tarpeeksi tarkasti. Meidän jokaisen uralta löytyy heitä taatusti. Että unohduin naurun keskelle, jäin jumiin siihen tarjoamaani kirjallisuuteen, enkä nähnyt luokan ovea pidemmälle. Tällaiset laiminlyönnit on vain kestettävä, ja muistettava, että ei ole ollut ainoa aikuinen. Ja luotettava siihen, että jatkossa huomaa paremmin, on parempi katsomaan kohti.

Siksi mietinkin, miten yönsä nukkuvat he, jotka eivät näitä nuoria ikinä kohtaa, mutta tekevät heitä koskevia päätöksiä. Lyövät nuijalla pöytään opettajien lomautukset, koulujen lakkautukset, pimittävät tietoa kosteusvaurioista. Pakottavat nuorten kanssa työskentelevien riipimään selkänahastaan kaiken irti, keskittymään paperisotaan ihmisten asemesta. Jotka näkevät koulupolun vain euromäärinä ja kiristyskohteina. Jotka unohtavat ajan ja työrauhan tärkeyden, jotka muistavat vain omat kouluvuodet, nekin vääristyneesti, ongelmakohtiin tarttuen. Jotka eivät ymmärrä, että tämän päivän koulu ei ole enää se, mitä se oli 30 vuotta sitten – se ei ole edes se, mitä se oli 10 vuotta sitten.

Minun koulussani on asiat hyvin, koska meillä on vielä aikaa kohtaamiseen. Pienessä yksikössä on. Ja siksi myös kielioppitunnit ovat kivoja. Siksi kirjoja on kiva lukea. Koska on aikaa. On aikaa ja mahdollisuus tavoitella omaa parastaan, on aikaa ja mahdollisuus olla kiva. Puolin ja toisin. ❤

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s